Pizzalaatikkoaforismi

Minä en tiedä mitä pitäisi kirjoittaa!!!

Laitan nykyään kauheasti huutomerkkejä joka paikkaan. (Eilen ainejärjestön pikkujouluissa totesin että mun teinivuodet on ehkä nyt.)

Olen kirjoittanut/editoinut esseetä seitsemän tuntia putkeen. Kerran kävin vessassa. Aurinko paistoi, aurinko laski, vastapäisessä ikkunassa on ihana kynttelikkö (ainiin piti sytyttää oma kun tulee pimeää! siis kuusi tuntia sitten.)

Täytin viime lauantaina 19. En ole enään se just ja just aikuinen. (En oo ollenkaan aikuinen! Mut lain silmissä. Mut en oo myöskään enää se special ihmelapsi joka on 18 yliopistossa. Vaikka moni muukin samana vuonna syntynyt on. Tää on nyt se kohta jossa alan tykätä siitä että synttärit on loppuvuodesta.)

Toissalauantaina oli Ellan ylioppilasjuhlat. Oli ihanaa. Tuli ehkä vähän liian kova ikävä lukioaikoja kun nähtiin joka päivä.

Essee essee essee portfolio mitäkaikkea. Joulu!

Joulukuun ensimmäisenä päivänä join glögiä, söin pipareita ja kuuntelin joululauluja kynttilänvalossa. Sen jälkeen en ole ehtinyt kauheasti fiilistellä.

Sain synttärilahjaksi Sannin uusimman levyn. Se on ihana. Hassu ja kipeä ja ihana.

Olen ehkä varovasti alkanut kirjoittaa taas runoja. Tosi varovasti. Mutta kuitenkin. Kokeillaan.

Kun olen Hämeenlinnassa, haluan jäädä sinne. Kun olen täällä, haluan jäädä tänne ja kierrellä joulutorilla ja istua parvekkeella jouluyönä katselemassa sitä vastapäisen talon kynttelikköä.

Ehkä hipsin lomalla salaa bussiin ja tulen fiilistelemään itsekseni.

Menee aika hyvin!

Ja sitten taas ei.

Mutta!

!!!!!

Stressaa mutta ehkä suurimman osan ajasta se on sitä hyvää stressiä?

Ihmissuhdeasiat on aika vaikeita. Ja aikuisasioiden hoitamiset. (ei puhelinsoittoja ääk)

(osaanko minä edes ihastua enää?)

Katsellaan.

Onnellisuutta ei voi ostaa mutta onneksi pizzaa voi.

Niinpä.

Ajatuksenrepaleita kirjapinojen, pizzalaatikoiden ja muistiinpanojen seasta.

Ehkä kotoutuminen menee näin

Harmaa aamu. Nukun ohi ensimmäisestä luennosta ja päätän jättää toisenkin väliin. Vapaapäivä lepopäivä en nouse sängystä -päivä.

Olen kiltti itselleni -päivä. Luen kirjaa ja istun tietokoneella.

Aurinko!

Hetken mielijohteesta reppuun pari asiaa ja pyörän selkään. Navigaattorissa lähin uimaranta. Merenranta. Matkan varrella oli metsää. Metsiä on ikävä. Ja järviä. Lähin järvi on 7,6 kilometrin päässä. Seuraavan kerran kun aurinko paistaa tyhjänä päivänä.

Pyöräilen pikkutietä ja parkkeeraan metsänreunaan. Aurinko paistaa. Ilma tuoksuu sateen jäljiltä. Puita ja kiviä ja sammalta ja kallioita. Kanervikko ja ison kiven alla vesilätäkkö. Punaisia mäntyjä ja kultaisia kuusenlatvoja. Sisällä pulppuaa ja kamera laulaa.

Onnellisuuskoulu I

a) Mene metsään.

Seikkailen. Vähän melkein eksyn. Sopivasti. On kodikasta. Rauhallista. Hymyilyttää. Matka jatkuu.

Meri ei ole järvi, mutta on se silti hyvä. Iso hiekkaranta ja metsikköä molemmin puolin. Istun kivelle ja juon teetä metallijuomapullosta joka polttaa sormia. Vähän suklaata. Iloinen olo. Ajatukset kulkevat rauhassa. Kaislikossa kimaltelee aurinko, joka painui jo pilvien taakse. Vähän viileää. Voisin palata kotiin. Metsissä on se hieno puoli että niihin voi palata. Pyöräilen ilman karttaa, vähän eri reittiä. Ylämäki alamäki takaisin kotiin. Kultaisia pilviä parvekkeen ikkunan takana. Rauhallinen olo. Ehkä kotoutuminen menee näin. Alkuhurma, ikävä, hitaasti palasia joista tulee omia. Ehkä minä romahdan taas huomenna, ehkä viikon päästä. Ehkä se ei haittaa. Minulla on metsä. Minä olen iloinen.

Ajatuksenrepaleita havujen seasta.

Miksi aina tulee pimeä

Minä opiskelen yliopistossa minä asun yksin minä käyn ruokakaupassa maksan vesilaskun keitän spagettia petaan sängyn melkein joka aamu menen kahdeksalta suihkuun ja kymmeneltä nukkumaan joka ilta minä käyn kävelyillä ja seikkailemassa ja löydän sateenkaarilippuja minä puhun tuntemattomille opettelen liikkumaan ilman karttasovellusta istun parvekkeella kukkakimpun vieressä ja hymyilen maailmalle minä olen kotona ja onnellinen onnellinen onnellinen.

Minä ajattelen että tässä se on, nyt minä olen siinä pisteessä jota olen katsellut vuosien läpi. Nyt minä saan uusia ystäviä ja rakastan elämää enkä romahda enää ikinä.

Joka päivä on aikaisemmin pimeä. Tuli päivä jona odotin alkuiltapäivästä asti että on ilta ja voi mennä nukkumaan ja sitten valvoinkin yli puolenyön. Tuli kyllästyminen tiskeihin ja kaupassa käymisiin. Tuli päivä jona söin viimeisen palasen eilistä pitsaa ja parsakaalia pakkasesta. Tuli päivä jona tuntui että haluan kotiin. Menin. Tunne ei mennyt.

Tuli päivä jona halusin vain soittaa äidille. En minä voi haluta soittaa äidille joka päivä minä olen aikuinen ja itsenäinen ja olen odottanut viimeiset kuusi vuotta päivää jona minun ei ole pakkoa puhua kenellekään niistä, päivää jona pääsen pois pois pois täältä.

Minä haluan olla onnellinen minä haluan olla onnellinen minä haluan olla onnellinen minä haluan olla onnellinen minä HALUAN.

Mitä jos en?

Mitä jos oikeasti ajattelen että on vain kaunista ja taiteellista olla sisältä yhtä harmaa kuin marraskuinen maailma parvekkeen lasin takana.

Se olisi niin helppoa.

En ole ikinä ajatellut että voisin olla yksinäinen. Olen vain halunnut olla joskus yksin. Minä en ollut yksinäinen. Minä rakastin yksinoloa. Hiljaisuutta. Omaa rauhaa.

Ei Hämeenlinnaan voi soittaa ja sanoa että tule tänne kun minä en halua olla yksin. Ei uusille kavereille voi vielä sanoa että tule tänne kun minä en halua olla yksin. En minä ole ikinä sanonut kenellekään niin. Ei yksinäisyys edes pelota. Kotona (en tiedä miten koti määritellään tai mitä haluan kutsua kodiksi mutta tässä tekstissä koti on siellä ja täällä on täällä) tuntui siltä että voi olla joku muu joka piileskelee yläkerrassa. Tänne ei mahdu ketään muuta. Ei pelota sillä tavalla.

Pimeä pelottaa, Mutta en pelkää pimeää. Miten sen voi selittää?

Pari kuukautta meni auringonpaisteessa. Mulla on täällä hassun rauhallisen onnellinen olo. Kaikki meni niin hyvin. Voi vittu saatana miksei se jatku. Miksi on taas tyhjä olo eikä tee mitään mieli.

Miksi vieläkin tuntuu siltä että olen ärsyttävä. Että se "jos jaksat kävellä" tarkoittaa että "en halua mennä samaa matkaa." Miksi tuntuu siltä ettei äiti halua edes vastata.

Oli oikeasti sellainen olo että tässä tämä on. Minä, nätti yksiö, luennot ja mukavantuntuiset ihmiset. I'm on a rollercoaster that only goes up. Tai ei oikeastaan. Ei ollut iloa pursuava tai riemukas olo. Oli rauhallinen olo. Turvallinen. Sellainen, että voisin oikeasti uskoa, että se on vain yksi huono päivä, ei ensimmäinen huono päivä.

Miksi tunnen tarvetta kirjoittaa tämänkin loppuun että oikeasti minulla menee ihan hyvin, se on vain tämä syksy, älkää huoliko, kyllä minä pärjää.

Onhan sekin totta. Oikeasti. Menee paljon paremmin kuin monilla muilla.

Saako olla tyhjä jos menee paljon paremmin kuin monilla muilla?

Miksi minun pitää olla aina niin vitun erikoinen. Täydellinen. Osata kaikki nyt ja heti. Kai kaikilla kohtuunormaaleista perheistä tulevilla on koti-ikävä. Miksi minä olen vihainen itselleni kun mielessä käy ajatus että minulla on ikävä äitiä. Miksi minä haluan olla aikuinen naps juuri nyt tällä sekunnilla. Miksi minä haluan olla onnellinen naps juuri nyt tällä sekunnilla. Miksi teen jokaisesta horjahduksesta romahduksen. Miksi kuulostan omaankin korvaani liian dramaattiselta. Miksi en vain voi nauttia syksystä ja keltaisuudesta ja paljaista puista vasten auringonlaskua.

Kysykää niiltä jotka tietävät mistä tulevat
Jos mä oon oikee
miks kaduilla mun läpi kävellään
Jos mä oon oikee
miksen muista omaa nimeänikään
Kai mä hengitän?

Jos oon jo kotona miten voi olla koti-ikävä

Ajatuksenrepaleita sieltä missä minä olin onnellinen ja missä minä aion olla onnellinen.

Minä en halua vielä

Olen ollut isosena kuudella rippileirillä.

Niistä viimeinen loppui tänään. Viimeinen, koska ikäero alkaa kasvaa jo liikaa ja muuttokin on edessä.

Minä en halua vielä lopettaa. En haluaisi. Mutta järki sanoo että kannattaa.

Isoseksi ryhtyminen on ollut ehkä elämäni paras päätös.

Ennen ensimmäistä leiriä melkein itkin, koska pelotti niin paljon. Leirin puolivälissä äiti tuli täydentämään tavaravarastoja eikä meinannut uskoa, ettei mun hyvän tuulen takaa löytynyt mitään erityisempää syytä - oli vaan niin kivaa. Sain olla minä. Pelkästään minä. Ja kelpasin silti.

Sen jälkeen leirille lähtö on aiheuttanut pelkkää innostusta ja tietysti pientä jännitystä. Yhtäkään viikkoa en vaihtaisi pois. Tunnemyrskyjä, itkuja ja nauruja, lähes kahtasataa upeaa ihmistä.

Eilen illalla itketti tavallisista leirinloppusyistä - viimeinen ilta, väsymys, rakastan teitä kaikkia niin paljon, en halua vielä kotiin, haluan jo kotiin, en halua erota teistä vielä, haluan halata kaikkia ja henkilökohtaisesti varmistaa että teillä kaikilla on hyvä loppuelämä. Tämä leiri oli loistava, kiitos että tarjositte isosuralleni näin ihanan lopun.

Eilen illalla itketti vielä muukin. Ei enää ikinä tällaista. Ei mitään verrattavaa. Ei sketsejä ja vitsejä, ei ensimmäisen päivän jännitystä, ei raamiksia, ei iltaohjelmia, ei jumisten vetämistä, ei muistotekstien etsimistä, ei ruokalaulua miljoonalla eri sävelmällä, ei isosporukan insideläppiä, ei kynttiläristejä, ei aamuherätyksiä, ei hiljaisuuden porttia, ei veisukirjan selailua, ei Loimiksen kummitusjuttuja, ei Syöksärinhajuisia lakanoita, ei iltahartauksien rauhaa, ei rauhoittelua ennen sitä pelottavaa loppukoetta, ei roolivaatelaukun sisällölle hajoilua - ei sitä jossakin leirin alkupuolella ylitse hyökyvää rakastan teitä jokaista niin paljon vaikka en edes tunne teitä vielä -tunnetta.

Ei sitä leirin jälkeistä sekavuutta ja tyhjyyttä ja kaipuuta.

Kuusi leiriä, kuusi viikkoa, reilut 150 leiriläistä. Pikkuista. Opetuslasta.

Isonen on osittain myös opettaja, mutta isonenkin oppii leiriläisiltä. Kaikilta jotakin. Itsestään ja maailmasta ja Jumalasta ja ihmisistä ja elämästä. Niin isoista asioista, ettei niitä edes hahmota heti.

Kiitos.

En osaa kuvailla tarpeeksi hyvin miltä tuntuu itkettää vaan ja päässä pyörii raamatunkohtia whatsapp huutaa instagram on täynnä sydämiä snapchatkin itkettää helpotus melkein huimaa koska minusta pidettiin haluan halata kaikkia ja osata sanoa miten tärkeitä ja ihania ja ainutlaatuisia olette kiitos kiitos kiitos kiitos kiitos.

Kiitos että sain olla minä, että sain mahdollisuuden olla porukassa josta en tuntenut ketään neljää päivää aiemmin ja silti kuulua joukkoon. Olette kaikki niinniinniin rakkaita.

...

Ethän sä ikinä
kadota tuota katsetta?
Mitähän sä vielä kantaa voit
korkealla kun noin sä soit
Ei mitään tuu niin painavaa
et se sinut musertaa

Kaunis pieni ihminen
Sä olet ainutlaatuinen
Mitä vastaan tuleekaan,
toista sua ei milloinkaan.

...

"Herra varjelee kaikki sinun askeleesi..."


...

Ajatuksenrepaleita kyynelten takaa.

Huomenna viimeinen tavallinen päivä

Lukioaikana olen

itkenyt koulun vessassa, kiroillut matikan laskuille, nauranut kippurassa, keksinyt kouluhäshtägejä twitteriin, lojunut lattialla tuijotellen lamppua koska se on vähemmän tylsää kuin ruotsin kielioppi, pinonnut koulukirjoja pääni päälle jotta se tieto valuisi paikalleen, tuhlannut post-it -lappuja ja konsepteja, kirjoittanut satoja esseitä, panikoinut miljoonaa asiaa, imitoinut opettajia, lukenut kirjoja, viitannut tuhansia kertoja, saanut uusia ystäviä, käynyt keskiyöllä elokuvissa, riidellyt, sopinut, kirjoittanut kaikki saksan epäsäännölliset verbin lapuille, keksinyt hurjasti periaatteita, unohtanut hurjasti periaatteita, luvannut tehdä verensokeriparannuksen, juonut alkoholia ensimmäistä kertaa elämässäni, saanut synttärilahjaksi helistimen, koukuttunut tumblriin, oppinut uskomattomia määriä asioita, kasvattanut itsetuntoani, pistänyt insuliinia kaveriini, kiukutellut mittarille ruokalassa, kirjoittanut opettajien juttuja muistiin, tehnyt roadtripin Turkuun, käsitellyt ala-astejuttuja, ollut mukana keksimässä mieletöntä määrää insidevitsejä, vastaanottanut tärkeän anteeksipyynnön, itkenyt matikantunnilla, valunut kauemmas kavereista, opetellut suunnistamaan siinä iik-kamalan-isossa rakennuksessa, seurannut Goodmanin rakentumista, kuullut sanan kypsyyskoe tuhat kertaa, tehnyt suullisen tekstitaidon vastauksen muumimukien valinnasta, unohtanut, istunut ravintolassa kolme tuntia, ajanut autoa ilman korttia (5m), istunut ensimmäistä kertaa kaverini auton kyydissä, väitellyt opettajien kanssa, saanut kymppejä ja kutosia, lojunut rannalla, rakentanut lumiukon, kiivennyt katolle, päässyt läpi kuviskurssin, värjännyt hiukseni pinkiksi, oppinut hirmuisesti uusia sanoja, luennoinut tekstitaidon osuuden turhuudesta, ihastunut, käynyt läpi itsetuntokriisejä, opetellut livetwiittaamaan ja harrastanut sitä melkoisesti, tullut paljon tietoisemmaksi ihmisoikeusasioista, isostellut hurjan määrän ihania pikkuisia, puolustanut Taylor Swiftiä ja Nicki Minajia, lähettänyt sähköpostia kansanedustajille, puhunut lavalla puolen koulun edessä, oppinut arvostamaan Renkoa, löytänyt diabetesmemet, koukuttunut lukuisiin tv-sarjoihin, kirjoittanut liian vähän, saanut epämääräisen feministiosani puhkeamaan kukkaan ja tavoittamaan kaiken toimintani, puhunut saksaa oikeiden saksalaisten kanssa, löytänyt Les Misérablesin, rakastunut instrumentaalikappaleisiin ensimmäistä kertaa elämässäni, ollut räjähtämäisilläni luennointitarpeesta, lukenut kirjan englanniksi, käynyt ulkomailla ilman vanhempia, viettänyt kokonaisia oppitunteja pelaten sudokua, moikannut koulututtuja kaupungilla, pitänyt tunnin mittaisen esitelmän, opetellut piirtämään kulmakarvoja, elänyt kokonaisen päivän suklaajätskillä ja vesimeloonilla, tullut täysi-ikäiseksi, tajunnut uudestaan että koulussa voi olla kivaa, kasvanut ihmisenä hurjasti ja silti ymmärtänyt, että matkaa riittää vielä - ja oppinut hirmuisesti maailmasta, ihmisistä ympärillä ja itsestäni.

 

Listaa voisi jatkaa vaikka kuinka pitkälle. Huomenna viimeinen tavallinen päivä lukiossa. Sitten enää kokeita, kuunteluita ja kirjoituksia. En ymmärrä. Pelottaa. Helpottaa. Ikävä tulee.

 

Ajatuksenrepaleita lopputyöstä huomenna.

Hoipertelevat vastaantulijat muistamatta nimeään

Vie horroksen rajakyliin
Meitä ei herätä kukaan
Karhuveljeni
Karhuveljeni

 

Minulla on pieni kivi
 joka painaa rinnassa
Pimeitä päiviä on pitkä rivi
Saanko ne pois nukkua?

Ja minä nousen taas
 kanssasi katsomaan
 kun puut on jo hiirenkorvilla

 

---

 

Sopivasti muistetaan
vain puolikas totuus siitä kuinka vapaita ollaankaan

Ollaanko tämä kesä näin?
puistojen katveessa toistuvat kuviot
 Ollaanko tämä kesä näin?
sulla on syksyllä uudet kuviot
arkeologiset kaivaukset ja muut

 

---

Kertauskurssia kertauskurssin perään, sanakokeita, esseitä, yhtälöitä, ajotunteja, pyöräilyä ja kaatuilua jäisillä teillä, minuutteja unta ja elokuvaitkuja ja minä olen lain mukaan aikuinen.

Onko talvi ilman lunta? Joulukuu puolivälissä, jouluun yhdeksän päivää, milloin? Syksyhän se vasta, kirjoitukset kaukana, päättötyö ja lopputyö ja valmistuminen. Yritän välttää kliseitä, mutta miten muuten voi kuvata ajan kulumista? Valuu sormien välistä, lipuu ohitse, onkin jo mennyt. Valokuvia ja ryppyisiä käsiä harmaalla villahameella ja langanohuita sormia keskoskaapin seinän takana. Runo puuttuu, missä sanat, missä rytmi, missä riimit, mistä löydän Sormusten Herrojen pidennetyt versiot jotta pääsen karkumatkalle Keski-Maahan?

Ajatuksenrepaleita väsyneessä mielessä.

Liian pieni näyte

Diabetespäivää - sitä nimittäin vietetään tänään, 14.11. Tämä teksti ei ehkä liity ilmiöön, mutta omaan aikaani kyllä, ja tämä tuntui sopivalta paikalta vähän selittää.

Diabetes asteli elämääni 27.10.2010 Hämeenlinnan Keskussairaalassa verensokerimittarin näyttäessä 20,9. Sinne sitten jäätiin, "terveenä" sairaalassa melkein viikko. Siitä asti on laskettu hiilareita, millimooleja, hbA1C-arvoja, ateriainsuliineja ja korjauksia ja vaikka mitä.

On niitä iltoja, kun haluaa vain mennä nukkumaan - ja sitten mittari sanoo vaikka 24,5. Pää on puuroa, suu kuiva, janottaa ja pissattaa ja ennen kaikkea vituttaa. Nukkumaaaaaan. Lisäsairaudet! Sokeudut ja jalat amputoidaan! Kuolet nelikymppisenä! Pitääkin vissiin valvoa ja mittailla. 24. Paljonkos pistäisi? Yötä vasten ei liikaa. Yksi yksikkö laskee suunnilleen kolme. Jos kymppiin tähtäisi, neljätoista, pyöristetään, isketään viisi. Sitten mittaillaan. Puolen tunnin päästä 22, siitä parikymmentä minuuttia ja 18. Tulee se alas. Nukkumaan.
...ja parin tunnin päästä herätään kylmässä hiessä, sormet tärisee paljonko kello onko laukussa pillimehu eikä join sen koulussa vaellus keittiöön sohvan selkänojasta tukea kaapista lasi jos se tippuu niin en jaksa missä mun mehu juon juon juon lisää näkkäri kelpaa ja vedän kohta varmasti juustohöylällä sormeen, istumaan äidin tuolille ja odottamaan, näkkärinmurusia putoaa yöpaidan päälle ja viiden minuutin päästä alan tajuta että tämä on minä, minä istun tutussa keittiössä kello 02.35 ja näkkäri loppui. Valot pois ja pimeässä takaisin omaan huoneeseen ja peiton alle ja nukkumaan. Aamulla mittari sanoo 13,4, taas kurja olo - mutta oikeastaan aika hyvä siihen nähden että yöllä oli matala, aika normaali, kroppani kun päättää lähes joka aamu, että nyt tarvitaan sokeria. Sensorista näki, että koko yö oli nätisti juuri sitä mihin illalla jäätiin - yleensä korjailujen jälkeen kasin luokkaa - mutta puoli kuudelta lähdettiin rakettina ylös.

Kouluruokailu, ehkä mitattu luokassa ennen, ehkä ei. Useammin ei. Ei ehdi jaksa muista halua. Söin ehkä 20 hiilaria, se tekisi kolme, mutta varmasti oli taas koholla kun aamupalalla unohtui laskea se korjaus. Myöhäistä mitata, lähtenyt jo nousuun. Laitetaan neljä. Tai neljä ja puoli? Joo. Paidanhelma ylös ja neula nahkaan.  Iltapäivällä on taas matala, sitten vedetään niitä pahanmakusia siripirejä niin että oksettaa ja tunnista menee ohi vielä enemmän kuin yleensä. Ilma suhisee korvissa kotiin pyöräillessä, tai ehkä se on sokeri. Sitten taas tärisyttää, talvitakissa ja kengät jalassa polvillaan eteisessä kaivetaan taas mittaria ja verta ja sormet niin kohmeessa ettei sitä tule, mittari valittaa että VIRHE NUMERO SE JA SE LIUSKAONGELMA TAI LIIAN PIENI NÄYTE ja sitten pitää löytää uusi liuska ja lisää verta ja sormeen sattuu ja mittari sanoo joko 2 tai 20 ja ihan yhtä paha olo molemmissa. Syödään tai pistetään, iltaruualla ehkä ihmeellinen 6,3 (WAU!!!) ja sitten taas pistetään liian myöhässä ja iltapalalla ollaan viidessätoista ja menee hermo ja sitten on taas ilta ja sama rumba toistuu.

Ja sitten jonain päivänä joku sanoo että on epäreilua kun ton ei tarvitse lukea diabetesaluetta terkan kokeeseen kun se osaa kuitenkin. Jep, minähän itse hommasin tämän taudin että voisin jättää sen yhden sivun lukematta. Sen yhden sivun, joka puhuu diabeteksesta ylipäätänsä, ehkä mainitsee muutaman eron ykkösen ja kakkosen välillä ja sitten taas jatkaa että diabeetikoilla. Ja sitten tulee taas joku ja kyselee että sattuuko ja valittaa kun piikit on ällöjä ja ihmettelee että voi kun mä en vaan jaksais tollasta. Kultapieni, vaihtoehdot on jaksa tai kuole. Tajuan, että piikkikammo on ihan yhtä vakava asia kun vaikka korkeanpaikankammo, mutta en aio huidella kolmessakympissä vaan sen takia. Saa sanoa, että pelkää piikkejä. Voin varoittaa, että nyt pistän, niin sitten tiedetään katsoa pois. Ei mun takia tarvitse totutella piikkeihin. Mutta ei jumalauta tarvitse syyllistää, että miksi sä teet noin mua inhottaa hyi kamala en pystyisi. En mäkään aina pysty. Siinä on vaan sellanen pieni juttu, että jos en pysty, niin sitten mennään aika pian ambulanssilla sairaalaan.

Ja sitten on niitäkin päiviä kun pitää istua vaatekaupan lattialle vetämään pillimehua. Ja niitä päiviä, kun pitää selvitä koulusta sairaalaan ja sairaalasta kouluun ja sanoa että joo pitkä sokeri laskussa suunta on oikea joo mittaan enemmän joo vähän sahalaitaa ollu ja matalia aika paljon ja pistän vasta aterian jälkeen joo tiedän että pitäisi ennen. Mutta joo pärjään. Kylmään bussipysäkille, siinä meni viikon kivoin tunti ja taas kohta pitäisi mitata ja laskea ja pistää ja pärjätä ja todeta että joo onhan tää vaan osa mua ja ihan helppo juttu kun hoitovälineet on niin hyviä ja ei se pistäminen satu eikä ärsytä yhtään kun tajuaa että joka paikassa on taas verta kun se sormi ei sitten tällä kertaa lakannutkaan vuotamasta.

Ja ainoa hauska asia on se että enkuksi voin vitsailla että jep pistän to avoid getting high. (Ja se, että sain ysilläkin suunnistaa parin kanssa. Sehän voi saada jonkun kohtauksen ja kuolla yksin sinne metsikköön!)

Raivoksi meni. Sen verran harvoin tulee puhuttua. Ei mua yleensä ärsytä, jos joku kyselee diabetesasioita, kerron ihan miellelläni. On vaan kiva, jos ihmisiä kiinnostaa enempikin kun se terkankirjan liibalaaba. Diabetes on Suomessa sen verran yleinen, että siitä pitäis puhua enemmän. Molemmista tyypeistä ja omilla nimillään. Ja pitäis puhua siitä, miten rankka ajatus on, että se ei lähde ikinä pois. Sano se parivuotiaalle, joka ei edes ehkä ymmärrä - sano se teinille, jolla piti olla koko elämä edessä ja vapaus nurkan takana. Loppuelämä pistämistä ja laskemista ja pelkoa.

Ja silti sen kaiken kanssa elää aika moni. Nostan hattua. Enkä muuten tarkoita, että diabeetikoita pitäisi kohdella kuin jotakin särkyvää, ihan normaalisti voi olla. Vähän vaan varoa, ettei ajattelemattaan päästä suustaan sammakoita - ja ymmärtää, että joinakin päivinä on rankkaa olla koko ajan sairas.