Kirjoitin viimeksi huhtikuun ensimmäisenä päivänä. Nyt on toukokuun viimeinen. Kaksi kuukautta kadoksissa, välissä vappu ja sivukaupalla tekstiä, irtisanoutuminen ja helpotus, sisuksia riipiviä runoja ystäviä elokuvia kirjoja lettuja loppuja alkuja itkua odotusta.
Irtisanouduin ja koin suuremman helpotuksen tunteen kuin koskaan. Pari viikkoa meni leijuessa ilmassa siitä onnesta, että ei enää tarvitse. Niidenkin jälkeen on ollut kummallisen kevyttä.
Niin paljon asioita. Haluaisin puhua Paul Celanista ja Captain Americasta ja Kesän miekasta ja The Hidden Oraclesta ja Sekasin-ohjelmasta ja siitä miten ihanaa on asua yksin - siitä miten voi tulla kotiin aamuviideltä valon keskellä ja mennä nukkumaan selittelemättä mitään kenellekään, miten seuraavana päivänä voi istua parvekkeella lukemassa kirjaa ja paistaa lettuja ihan vaan koska tekee mieli.
Ensimmäinen vuosi yliopistossa takana. Kirjallisuuden perusopinnoista puuttuu vain yksi kurja kirjatentti. Eilen tuli vuosi ylioppilasjuhlista. Parin kuukauden päästä tulee vuosi vuokrasopimuksesta ja muutosta ja rakkaaseen Turkuuni tutustumisesta ja orientaatioviikosta ja auringossa sulamisesta tutustumispiirissä ja ensimmäisistä luennoista ja siitä tykkääkö kukaan minusta ja positiivisista ensivaikutelmista ja siitä viikosta kun söin joka päivä ja nakkeja ja makaronia ja siitä kun kävin ostamassa frojoa jokirannasta ja siitä kun eksyin Hansaan ja kävelyretkestä poispäin keskustasta ja Samppalinnanvuoren löytämisestä ja tutustumisista ja kaikesta.
Vuosi sitten en tuntenut niitä ihmisiä joiden kotiin saan mennä katsomaan jääkiekkoa kun omaa telkkaria ei ole, joiden tupareissa voin juoda itseni enemmän humalaan kuin koskaan ja lopulta havaita että suurin osa humalasta olikin matalaa verensokeria ja jotka tuovat sokeripaloja ja joiden kanssa voin istua vaatehuoneen lattialla puhumassa pahimmista peloista ja jotka ajattelevat kaikesta niin eri tavalla mutta silti samalla, jotka kävelevät yhdessä kotiin aina ja jakavat ihmeellisiä asioita ja maailman parhaita vitsejä, joiden kanssa voi istua kahvilla neljä tuntia ja sitten tuijottaa kellonaikaa koska tuntuu että on mennyt korkeintaan tunti, jotka halaavat ja lohduttavat kun alan itkeä kesken tenttikertausten.
Vuosi sitten pelkäsin, pysyisivätkö vanhat kaverit - ja yhä edelleen on kävelyretkiä, yhdessä itkeskelyä, sopimuksia HSM-maratonista, vierailuja toisen opiskelupaikkaan kuuntelemaan puolen vuoden onnellisuudet, ihmettelyt, surut ja ihmissuhteet - tajuamaan kuinka helppoa voi olla vaikka nähty ei olla lokakuun jälkeen, on vitsailuja kaupunkikilpailusta, retkiä katsomaan musikaaleja ja rutistamaan sormia poikki, halauksia ja viestejä ja jaettuja tumblr-posteja, elokuvanjälkeiskeskusteluja, tuntien puheluita joiden aikana taas tajuaa kuinka hyvin voi tuntea toisen ja miten vaikeaa on olla kokonaan eri kaupungissa.
Ja voi Turku! Rakkauskaupunkini. Koti. Vielä niin paljon löydettävää ja tutkittavaa ja koettavaa ja seikkailtavaa, mutta silti jo tavallaan niin tuttu ja turvallinen. On lempipaikkoja, salareittejä, tuttuja talojen julkisivuja, kauppoja ja pyöräkaistoja ja puistoja ja merenranta ja joki ja siltoja ja kirkkoja ja kauneutta ja tuttuutta ja kodikkuutta. Minä asun täällä. Oikeasti. Ei enää juureton olo, niin kuin syksyllä koti-ikävän kourissa molemmissa paikoissa. Vanhaa kotikaupunkia arvostaa myös enemmän - kunnon metsää ihan vieressä ja järviä järviä järviä. Silti Turun bussiin astuessa tuntuu siltä, että on menossa kotiin - ja tuomikirkolla pois hypätessä voi hyvin lähteä seikkailemaan, vaikka kello olisi jo kymmenen ja seuraavana päivänä tehtävää. Nauttia siitä, että aurinko laskee vasta yhdentoista jälkeen ja siitä, miten voi kiertää työmaan tuntematonta kautta ilman että kokee eksyneensä.
En tiedä mitä tästä kesästä tulee, paljon kysymysmerkkejä ja muutoksia ja uusia asioita ja loppuja. Asioita nousemassa pintaan vuosien takaa ja yhtäkkistä ymmärrystä monista murheista. Tuntematonta.
Ensimmäinen kesä kahden kaupungin välissä, ensimmäinen kesä ilman isosleirejä. Siivousta ja pakkausta ja niin paljon kirjoja ja ajatuksia ja keskusteluja. Nämä kaksi kuukautta vietetty opiskeluhuuruissa, sormet tiukasti tietokoneen näppäimistöllä, busseissa torkkuen ja välillä seikkaillen pitkin maata. Talviturkki heitetty jossakin välissä sekä mereen että jo kahteen eri järveen. Itketty ja naurettu ja palautettu esseitä opettajan sähköpostiin kello 02.27. Katseltu viisuja ja pelejä ja eletty mukana. Koko ajan liikkeessä, matkalla, jossakin. Kaiken kiireen keskellä ihmeellisen onnellisena. Ehkä vähitellen irtautumassa siitä ajatuksesta, että onnellisuus on vain jos se on koko ajan, joka sekunti, vailla värähdyksiä. Se voi olla taustalla odottamassa silloinkin kun itkettää ja pelottaa ja kaipaa samaan aikaan kuudentoista eri ihmisen luo. Se voi olla taustalla välähtävä ajatus siitä, että kaiken tuntemattomankin keskellä tästä kesästä voi tulla ihan hyvä.
Ajatuksenrepaleita auringonpaisteesta.




