Olen ollut isosena kuudella rippileirillä.
Niistä viimeinen loppui tänään. Viimeinen, koska ikäero alkaa kasvaa jo liikaa ja muuttokin on edessä.
Minä en halua vielä lopettaa. En haluaisi. Mutta järki sanoo että kannattaa.
Isoseksi ryhtyminen on ollut ehkä elämäni paras päätös.
Ennen ensimmäistä leiriä melkein itkin, koska pelotti niin paljon. Leirin puolivälissä äiti tuli täydentämään tavaravarastoja eikä meinannut uskoa, ettei mun hyvän tuulen takaa löytynyt mitään erityisempää syytä - oli vaan niin kivaa. Sain olla minä. Pelkästään minä. Ja kelpasin silti.
Sen jälkeen leirille lähtö on aiheuttanut pelkkää innostusta ja tietysti pientä jännitystä. Yhtäkään viikkoa en vaihtaisi pois. Tunnemyrskyjä, itkuja ja nauruja, lähes kahtasataa upeaa ihmistä.
Eilen illalla itketti tavallisista leirinloppusyistä - viimeinen ilta, väsymys, rakastan teitä kaikkia niin paljon, en halua vielä kotiin, haluan jo kotiin, en halua erota teistä vielä, haluan halata kaikkia ja henkilökohtaisesti varmistaa että teillä kaikilla on hyvä loppuelämä. Tämä leiri oli loistava, kiitos että tarjositte isosuralleni näin ihanan lopun.
Eilen illalla itketti vielä muukin. Ei enää ikinä tällaista. Ei mitään verrattavaa. Ei sketsejä ja vitsejä, ei ensimmäisen päivän jännitystä, ei raamiksia, ei iltaohjelmia, ei jumisten vetämistä, ei muistotekstien etsimistä, ei ruokalaulua miljoonalla eri sävelmällä, ei isosporukan insideläppiä, ei kynttiläristejä, ei aamuherätyksiä, ei hiljaisuuden porttia, ei veisukirjan selailua, ei Loimiksen kummitusjuttuja, ei Syöksärinhajuisia lakanoita, ei iltahartauksien rauhaa, ei rauhoittelua ennen sitä pelottavaa loppukoetta, ei roolivaatelaukun sisällölle hajoilua - ei sitä jossakin leirin alkupuolella ylitse hyökyvää rakastan teitä jokaista niin paljon vaikka en edes tunne teitä vielä -tunnetta.
Ei sitä leirin jälkeistä sekavuutta ja tyhjyyttä ja kaipuuta.
Kuusi leiriä, kuusi viikkoa, reilut 150 leiriläistä. Pikkuista. Opetuslasta.
Isonen on osittain myös opettaja, mutta isonenkin oppii leiriläisiltä. Kaikilta jotakin. Itsestään ja maailmasta ja Jumalasta ja ihmisistä ja elämästä. Niin isoista asioista, ettei niitä edes hahmota heti.
Kiitos.
En osaa kuvailla tarpeeksi hyvin miltä tuntuu itkettää vaan ja päässä pyörii raamatunkohtia whatsapp huutaa instagram on täynnä sydämiä snapchatkin itkettää helpotus melkein huimaa koska minusta pidettiin haluan halata kaikkia ja osata sanoa miten tärkeitä ja ihania ja ainutlaatuisia olette kiitos kiitos kiitos kiitos kiitos.
Kiitos että sain olla minä, että sain mahdollisuuden olla porukassa josta en tuntenut ketään neljää päivää aiemmin ja silti kuulua joukkoon. Olette kaikki niinniinniin rakkaita.
...
Ethän sä ikinä
kadota tuota katsetta?
Mitähän sä vielä kantaa voit
korkealla kun noin sä soit
Ei mitään tuu niin painavaa
et se sinut musertaa
Kaunis pieni ihminen
Sä olet ainutlaatuinen
Mitä vastaan tuleekaan,
toista sua ei milloinkaan.
...
"Herra varjelee kaikki sinun askeleesi..."
...
Ajatuksenrepaleita kyynelten takaa.
