Kiire kiire kiire kiire kiire. Haastattelu kritiikki romaani miniessee runo kokouskutsu doodle sitsit kasiaamu unettomat yöt ja päiväunet.
Joulu meni, joulu jota niin jännitin, ihan helposti oikeastaan. Äidillä, isällä, uusivuosi omassa kodissa ja bileissä ja nauraessa. Vielä vähän äidillä, sijaistus ja simssiä ja sarjaobsessioita ja oho oliko tänään jo luento.
Bussikuski ajaa ohitse ja panikoin Hämeenlinnan keskustassa niin etten saa henkeä, pääsen seuraavaan bussiin ja pidän puheen proffan virkaanastujaisissa ja olen samaan aikaan niin nolona ja ylpeä itsestäni.
Ahdistusta ja hysteeristä itkeskelyä ja minä en pysty tähän kaikkeen mutta en myöskään osaa valita minkä kurssin jättää pois. Haluan istua kotona tulppaanimaljakon ääressä ja kirjoittaa omia juttujani.
Äiti avautuu puhelimessa ja ahdistun, mutta kun soitan itku kurkussa ahdistuneena niin osaakin kuunnella ja auttaa, tajuaa jopa etten oikeastaan halua käytännön ohjeita ja järkeä vaan myötätuntoa. Isä soittaa aina ollessaan matkalla johonkin, heimitäkuuluu, kivajuttu, nyt mä tulinkin perille niin pitää lopettaa. Pikkusisko tägää joka päivä koirakuvaan instagramissa ja tarkistaa erikseen että kai tulen katsomaan sen vanhojen tansseja.
Olen samaan aikaan tosi onnellinen ja ahdistuneempi kuin pitkään aikaan. Kaverit on ihania, opiskelu on ihanaa, mun koti on ihana, mutta kun on itkuahdistus niin en osaa vieläkään kertoa muille kuin äidille, kurssien ajattelu saa käpertymään peiton alle piiloon kaikkea tehtävää ja täällä ei edes mahdu kävelemään enkä ole nähnyt puhdasta astiaa ehkä kolmeen viikkoon.
Parina viime viikkona monikin ihminen on sanonut että hei mä päädyin lukemaan sun blogia ja tykkäsin. Hui! Haluaisin kirjoittaa useammin mutta niin, se kiire. (voiko edes valittaa että kiire jos tälläkin viikolla yksi yö meni tanssiessa ja kaksi päivää melkein kokonaan sängyssä.)
Tammikuu kesti ikuisuuden, loma tuntuu kaukaiselta unelta, oliko sitä edes. Ja toisaalta, mitä helvettiä, nytkö jo melkein helmikuun puoliväli, minne kaikki aika meni. Tulisipa kevät ja repisi riekaleiksi ja kursisi kokoon ja saisi virtaamaan.
Värjäsin hiukseni sinisiksi ja 90% ajasta olen äärettömän ylpeä että vihdoin uskalsin ja iloinen koska ne on ihanat, moni kaveri on kehunut ja myös joku randomtyyppi liikennevaloissa. 10% ajasta itken kun menetin Annabeth-lookkini ja olihan ne vaaleat nyt ihanat.
Mulla ei ollut aavistustakaan mitä aioin kirjoittaa kun avasin tämän, blogikehuista vaan tuli hyvä mieli ja halusin. Ehkä tämä taas tästä.
Olen lukenut ihan superpaljon verrattuna viime vuoteen ja ollut siitä tosi iloinen. Enimmäkseen kursseja varten, mutta pari kirjaa aloittanut muutenkin ja ainakin yhden saanut jopa loppuun. Akvarelleja Engelin kaupungista. Se oli kauneinta pitkään aikaan, tuli ihmeellinen olo. Raikasta ja kirkasta runoutta, vaimon kuoleman jälkeen suru punottuna jokaiseen sanaan.
Kirjoittanutkin olen, runoja lyriikan kurssille ja muutaman vapaa-ajallakin. Ja ficciä taas, voi teini-ikä ja nolousylpeys. 33 sivua, mitä. Olen ihan innoissani.
Jos ei olisi niin paljon niitä pirun kursseja. Osa onneksi loppuu jo parin viikon päästä - apua, pitäisi tentteihinkin lukea. Periodi jo lopussa vaikka olen tuskin huomannut sen oikeasti alkaneen.
Ajatuksenrepaleita kiireestä ja ehkä elämästä.
