Tammikuu kesti vuosikaudet, helmikuu hujahti ohi silmänräpäyksessä ja maaliskuu näyttää tekevän samoin. Vastahan oli lumikaaos ja ensi viikolla jo huhtikuu.
Periodivapaa piti opiskella ja nähdä kavereita, valmistautua seuraavaan jaksoon. Makasin sängyssä ja jätin tentin tekemättä ja pudotin pois useamman suunnitellun kurssin. Tasa-arvoinen avioliittolaki astui voimaan ja olin hirveän onnellinen ja heiluttelin sateenkaarilippua mutta en siltikään jaksanut nousta ylös. Oli niin väsynyt viikko ettei aikoihin, energiat nollissa vaikka tapahtui kivoja asioita. Se laki ja humanistispeksi ja jee-muut-saivat-tentin-tehtyä-kaljoittelu ja Harry Potter -konsertti. Viikonlopun olin äidillä, ei oikeastaan pitänyt mutta sinne päädyin. Sohvalle kevätaurinkoon. Oli kamalaa perua asia kerrallaan ja olla olotilassa jossa jo jääkaapille käveleminen tuntuu mahdottomalta. Eikö tästä ikinä pääse kokonaan eroon. Hyötyä siitä taisi kuitenkin olla, seuraava viikko sujui keveämmin. Ja periodivapaalla sentään kirjoitin! Yökaudet yksinäni ajan siivillä. Miettien että mikä tässä taas on, ulkona aurinko ja vapaus ja elämä, sisällä minä ja likaiset lakanat.
En taaskaan oikeastaan tiedä, mitä haluaisin kirjoittaa. Nytkin pitäisi oikeastaan opiskella, lukea harjoitustutkielmaa ja muistella omaa, suunnitella draaman kurssin tehtävää, kirjoittaa tietokirjoittamiskurssin lehtiartikkelia. Kivoja kursseja, kivoja asioita, mutta tällä hetkellä ehkä mieluummin tanssahtelisin ympäri kämppää. Kummallista.
Yhden viikonlopun esseilin ja pyörteilin pääainerakkaudessa ja liian pienen maksimisivumäärän tuskissa. Vajaat kaksikymmentä tuntia ja kymmenen sivua ja muistilappu melkein joka aukeamalla ja hirveästi vielä sanottavaa ja miten voi olla niin kaunista ja tuskallista samaan aikaan.
Viime viikko meni kokonaan ohi, ihanasti ja naurettavasti ja nolosti ja opiskeluelämästi ohi. Runöklubi ja ääneenlukemispaniikki, kaksi yötä Mimesiksen pöydällä ja kärrynpyöriä pihalla heittäen, yksi Helsingissä sitsaamassa ja tanssimassa keskellä Mannerheimintietä Celine Dionin tahdissa. Vielä viides puoliksi hetken mielijohteesta Dynamossa. Ihan hassua ja ihanaa ja mitä on tavallinen arki enää.
Olen ollut hyvällä tuulella. Niin hyvällä että se tuntuu ihan absurdilta. Voi kevät! Hymyilyttää liikennevaloissa ja kotiin polkiessa ja nukkumaan mennessä ja herätessäkin ainakin melkein.
Kuuntelen Matti Johannes Koivun uusinta levyä kerran toisensa jälkeen ja itkeskelen kauneudelle. Miten järjestät yhdessä päivässä sen mitä sotkenut oot koko ikäsi.
Vielä olisi luentoja ja tenttejä ja esseitä ja hysteerisiä opiskeluöitä ja paniikkeja. Vielä eilen satoi räntää, tänään olen jo unohtanut laittaa pyykkikoneen päälle ja kirjoitellut tätä lehtiartikkelin sijaan. Tiedän että illemmalla tärisen ja hikoilen ja hermoilen kun olen opponoitavana. Silmät vuotavat pyöräillessä enkä omista tähän säähän sopivia kenkiä. Tästä koko tekstistä tuli enemmän luettelo kuin mikään muu.
Silti tuoksuu kevät ja katupöly ja aurinko pilvien lomasta ja keväthuuto kasvaa jossakin syvyyksissä. Hymy huulilla vaikka (tietysti, aina, vieläkin) ahdistaa.
Ja sä sanot mulle katos vaan, kai se aatteli samaa jo tahollaan.
Ajatuksenrepaleita tällä kertaa hymyillen.
