Tämän vuoden tavoite oli alun perin kirjoittaa kerran kuukaudessa. Nyt kaksi katosi vailla sanaakaan. Kiire, kiire, kiire, ahdistus. Muutto ja työt ja maailmantuska ja tulevaisuudenpelko ja mittaamattomat verensokerit.
Tuntuu, että olen tuskin huomannut koko kesää. Muistan yhden aurinkoisen päivän - vapaapäivä, laitoin instagramiin kuvan tekstillä "olin melkein unohtanut miltä aurinkoisuus näyttää" ja seikkailin takapihan villiintyneessä vadelmapusikossa. Sitä ennen tyhjää, sen jälkeen tyhjää. Mitä tapahtui? Aamuja unisena vanhassa sängyssä, vihiksiä ja viiliä repussa, auton kello aina liian pitkällä, imurointia ja vessojen siivoamista. Asiakkaita ja pankkivailuottoja, pieni hetki, pahoittelen, valitettavasti, niin kun ei tuolle säälle voi mitään, haen tuolta kylmiöstä, yhdeksän euroa kilo, meillä olisi kahden kokoisia pahvilaatikoita. Hukkasin itseni ihmismäärään, valvoin odottamassa työpaitaa pyykkikoneesta. Ei kehtaisi valittaa kun niin moni jää ilman töitä ja palkka kyllä hymyilytti - voin ostaa itselleni jotain kivaa ensimmäistä kertaa vuoteen. Ehkä sen farkkutakin jota olen pyydellyt äidiltä koko kesän? Farkut polvista puhki, pitäisi hankkia uudet. En jaksa ihmispaljoutta ja sovitusrumbaa. Ruutupaidoissa ja polvet rikki vanhat naarmut paistaen.
Tämä oli ensimmäinen kesä, kun olin "oikeissa töissä" - pidempään kuin viikon tai pari, kassan takana. Ei pahimmasta päästä, työympäristö ihana ja pomot mukavia. Työkavereiden kanssa sai juteltua, en mokaillut pahemmin. Silti rankkaa.
Rankinta siksi, että vapaata ei ollut. Kotona - vanhempien kotona, vanhassa kodissa, mikä se on minulle - muutto ja itkua ja vihaisia murahduksia ja sydäntä riipivää nostalgiaa. Äiti muuttaa täällä ja isä Helsinkiin. Kukaan ei sano mitään. Ei kysytä - ero vai asumusero vai vain viikoiksi töihin? En minä itsekään tiedä. Ensin piti olla kokeilu, sitten lähtikin paperit, sitten taas katsotaan miten tämä sujuu. Samaan aikaan helpotus - ei enää sitä kamalaa tunnelmaa jossa ei uskalla rentoutua hetkeksikään, jossa ei uskalla puhua kenellekään, jota kukaan ei oikeasti ymmärrä. Joo, mun vanhemmat on yhdessä. Ei se kerro mitään siitä miltä oikeasti tuntuu. Muuttaminen on kamalaa. Kesäkuun alusta purettu ja pakattu ja jaettu tavaroita. Naapurit apuna, tekevät enemmän kuin minä. Äiti lomalla pakkaamassa, ei siis oikeasti lomalla vaan kaksineljäseitsemänlaatikkohelvetissä. Olen melkein onnellinen kun pääsen töihin pakoon - mutta silti, minun vanha huoneeni edelleen kaaoksena, pitäisi pakata pakata käydä läpi heittää pois vielä kahdeksan tunnin työvuoron jälkeenkin vaikka jalat tuskin kantavat ja polveen sattuu niin etten voi kävellä normaalisti. Siskot oireilee, äiti ja isäkin, kukin tavallaan - kiukulla, itkulla, vihalla, hiljaisuudella, makeanhimolla, ripustautumisella, eristäytymisellä. Vahingossa syyttävillä kommenteilla ja riitaisuudella. Pelottaa kaikkien puolesta - mitä jos se, mitä jos se, mitä jos se. Harmaassa sumussa päivien läpi. Kenellekään ei voi puhua.
En näe kavereita. En lue. En kirjoita. En edes katso sarjoja. Ei ehdi, ei jaksa. Asko ja Isku ja Sotka ja Ikea. Tapetti maali sänky lipasto mieti valitse päätä. Minulla on huone äidin uudessa kodissa - tai vierashuone työhuone. Valitsin sänkysohvan ja lipaston ja maailman ihanimman tapetin joka on ollut seinässä melkein kaksi viikkoa mutta en ole sitä nähnyt koska maalari tuli samana päivänä kun lähdin Turkuun. Koko kesän olen kaivannut tänne, omaan kotiin, omaan luolaan, omiin piireihin. Lähdin maanantai-iltana kahdeksan tunnin työpäivän jälkeen. Lauantaina halasin äitiä itku silmässä ja sanoin, että olen kateellinen. Kun minä en saa asua täällä. Kun minun pitää lähteä pois. Kun olen ollut koko teini-ikäni siinä yhdessämuttaeioikeastieroprosessihelvetissä. Kun on ollut niin kivaa olla me neljä ja koirat, ehtiä katsomaan yhdessä illalla yksi jakso jotain ohjelmaa, purkaa rauhassa eikä ikuisesti pakata kiireessä. Maanantaina tulen töistä niin helvetin nälkäisenä, isä on käymässä hakemassa jotain unohtuneita tavaroita ja katsomassa lasten asuinoloja. Äiti jossakin. Isä siirtää tavaroita siskojen kanssa, minä etsin ruokaa. Keittokattila tyhjänä tiskaamista odottamassa. Äiti ei vastaa puhelimeen. Syö nuudeleita, sanoo pikkusisko. Haluatko että haetaan pitsaa, sanoo isä. En halua, minä ulvon kolmevuotiaan kauppaitkukohtaustyylillä. Nyt on mun vika ilta kotona ja syön nuudeleita koko viikon Turussa kun en ehdi tehdä ruokaa ja ollaan syöty koko kesä pikaruokaa kun kukaan ei jaksa tehdä ja minä ajattelin että saisin kotiruokaa ennen kuin lähden. Hysteria ja vesiputousitku. Isä tekee ruokaa. Äiti tulee kotiin. Keitettyjä perunoita ja parempi mieli. Kunpa olisi aina näin - kaikki kotona, mutta ei niin kuin on ollut - olisi tavallista, välillä onnellistakin. Halauksia ja bussiin, omaan kotiin.
Siltä tämä tuntuu - omalta kodilta. Silti kotina ajattelen myös sitä vanhaa taloa. Yhdeksän vuotta samojen seinien sisällä. Pitää yrittää tottua ajattelemaan toisin. Nyt on äidin koti, isän koti ja oma koti. En ole jaksanut tehdä ruokaa vielä kertaakaan, elän yliopistoravintoloilla ja leivällä. Ja omenapiirakalla jota äiti osti kun oli käymässä. Kerran jo puhelinriidelty. Ehkä tämä tästä arkistuu. Oma koti, oma pyykkikone, omat tiskit, omat likaiset lakanat. Ensimmäisinä takaisinolopäivinä puunatut keittiö ja kylppäri - kesä äidin siivousstandardeissa sai oman olon näyttämään paljon törkyisemmältä.
Viikonloppuvierailut pelottavat - miten osaan olla tasapuolinen. Joulu pelottaa. Tulevaisuus pelottaa. Minun hyvin hypoteettisilla lapsillani ei ole sitä yhtä mummolapappalaa. Syyslomasuunnitelmat erikseen, ei yhteisiä reissuja. Ei voi pyytää isää poraamaan sitä reikää seinään siellä eikä äitiä tekemään ruokaa tuolla. Miten ne pärjäävät, perinteisissä sukupuolirooleissa tiukasti istuneet ja omakotitaloelämään tottuneet ihmiset.
Mietin Theory of Everythingin loppua. Eroa kaikkien vaikeiden vuosien jälkeen.
Look what we made. Hymy.
Olen oikeasti sitä mieltä että yksin onnellisena on niin paljon parempi kuin väkisin yhdessä onnettomina. Se vaan ei ole aina niin selkeää. Mitä jos haluaisi enemmän kuin mitään muuta, mutta edes kahdenkymmenen vuoden jälkeen yhdessäelo ei vieläkään toimi?
Ajatuksenrepaleita kyynelten takaa.
