"Keskittykää hengittämiseen. Yk-si, kak-si, kol-me, nel-jä. Yrittäkää saada laskeminen ainoaksi asiaksi mielessä."
Yk-si. Kak-si. Nälkä. Muriseeko maha? Entä jos alkaa yskittää? Kol-me. Hissan esitelmä pitäisi saada valmiiksi. Nel-jä. Vii-si. Mitä jos avaisin silmät? Edessä istuva tyttö liikahtaa ja kiharat pomppivat selässä. Piti keskittyä laskemaan. Silmät kiinni. Kuu-si. Seit-se-män. Miten saan kolme tavua mahtumaan kahteen hengitykseen? Kahdek-san. Yh-deksän. Kymme-nen. Yksi-toist... Kympin jälkeen piti aloittaa alusta. Yk-si. Kak-si. Kol-me. Kellon viisari liikahtaa eteenpäin hiljaisuudessa massiiviseksi kasvavan raksahduksen saattelemana. Missä menin? Nel-jä? Vii-si. Kuu-si. Mitä sanon jos opettaja kysyy, mitä ajattelin? Se hissan esitelmä. Äänet. En osaa. Seitse-män. Taas vaikeaa tavutusta. Sanon, että pelkäsin, että alkaa yskittää. Tai että maha muriseen. Kah-deksan. Ei. Yhdek-sän. Pitäsikö ottaa vielä neljäs esimerkkivaltio? Kymme-nen. Hei, muistin, nyt alusta! Yk-si. Kak-si. Taas se viisari. Kol-me. Nel-jä. Kuinka pitkään jatketaan? Vii-si. Ihan kohta varmaan loppuu. Kuu-si. Seitse-män... Loppu.
Aikaa on liian vähän mutta aikaa ei ole. Onko se ihmiseen rakennettu asia, jota ei olisi ilman ihmistä? Onhan eläimilläkin aika. Muuttolinnut lentävät, vuorokausirytmi pysyy paikallaan. Onko se aikaa vai vaistoa? Onko muuttaminen ohjelmoitu lintuihin niin kuin aika ihmisiin? Onko nykyhetkeä olemassa - miten se voisi olla, eihän sitä voi määritellä. Se on tämä hetki tässä, mutta meni jo. Se on sekunti, mutta vielä paljon pienempi. Sekuntia pienempiä ajan yksiköitä on ääretön määrä. John Greenin Tähtiin Kirjoitettu virhe -kirjassa Hazel Grace Lancaster toteaa, että äärettömyyksiä on eri pituisia - numeroiden yksi ja kaksi välissä on ääretön määrä lukuja, mutta numeroiden yksi ja kolme välissä vielä suurempi ääretön määrä. Ja silti molemmat yhtä äärettömiä. Missä on nyt? Menneisyyden ja tulevaisuuden välissä kuin shintolainen torii-portti normaalin ja pyhän välillä. Portissa ei ole mitään, mutta sen läpi kulkee kaikki. Jos minä seison portin alla, liikunko vai liikkuuko aika minun lävitseni pysäyttämättömänä virtana, johon hukkumista on liian vaikea vältellä?
Entä jos aikaa ei ole? Miksi sitten tuntuu, etten ehdi tehdä kaikkea, että aika syöksyy ohitse ja jättää pelkän pelon? Jos aikaa ei ole, miksi kaikki juoksee sen mukana? Oliko aurinkokellojen ajan Suomessa eripituinen päivä kuin Italiassa? Tulipas pitkä yö, pohdittiin Ellan ja Idan kanssa. Ja entäpä aikana ennen aikaa, ilman mitään välinettä mitata sitä - paitsi tietysti aurinko, mutta sekin epätarkka. Oliko naisten aika selkeämpää kuin miesten, koska kuukautiskierto määritti rajat? Entäpä, jos se jäi vaikka aliravitsemuksen takia pois? Eikö tämä kuukausi lopu koskaan?
Yk-si. Kak-si. Kol-me. Missä on minun aikani? Luokkahuoneen kellotaulussa, rannekellon viisareiden luona, kännykän näytössä, tietokoneen näytön nurkassa, sisälläni lähettämässä väsymyssäteitä aina ihan väärään aikaan? Kun lukee kirjaa, aika pysähtyy ja katoaa ja menettää merkityksensä. Havahtuessa huomaa menettäneensä - tai pysäyttäneensä - tunteja. Kirjoittaessa kaikki sumenee samalla tavalla. Ei ole kylmää, väsymystä, ahdistusta, aikaa. Siis silloin, kun pääsee vauhtiin. Voinko pysäyttää sisäisen aikani, jos ulkoinen jatkaa kulkuaan? Onko kuolema ainoa todellinen nyt-hetki, ainoa pysähtyminen koko elämässä? Miten se voi olla pysähtyminen - ihmisiä kuolee koko ajan, mutta minä en pysähdy. Enkä usko, että muutkaan pysähtyvät, kun minä kuolen. Mitä tulee kuoleman jälkeen? Joku sanoi, ettei halua ikuista elämää, koska tylsistyisi liikaa. Antiikin Kreikassa oli kolme vaihtoehtoa. Tartaros, ikuinen kidutus niille, jotka olivat tehneet pahaa. Elysionin kentät, paratiisi, niille, jotka olivat tehneet hyvää. Ja Asfodeloksen kentät niille, joiden hyvät ja pahat teot neutralisoivat toisensa - ikuista, tyyntä odottelua. Onko se lopulta pahinta? Ei, sanoo ainakin väsyneenä kolmea asiaa samaan aikaan puurtava abiturientti. Ikuinen hiljaisuus kuulostaa melkein hyvältä. Ja karmivalta. Ajatuksista ei pääse eroon.
Anna-kirjoissakin pohdittiin kuolemanjälkeistä elämää. "Taivaassa on helpompi olla hyvä", sanoi päähenkilö, sukulaissieluni Anna Shirley. Se kuulostaa mukavalta. Lempeältä. Ystävälliseltä. Siltä, ettei kuolema olekaan pelkkä karmiva tyhjyys.
Mutta entä jos on? Huomaisinko sitä? Olisinko edes olemassa? Oman olemassaolon täydellinen loppu tuntuu kammottavalta. Liikaa ajatuksia. Eivät ne voi vain hävitä.
...vaikka onhan kynttilänliekkikin kirkas ja ikuinen - kunnes sammuu.
Ajatuksenrepaleita hajoinneina silpuksi.
tiistai 21. lokakuuta 2014
perjantai 10. lokakuuta 2014
Pyörii pyörii pyörii
(Leikisti 9.10.2014)
Toinen tunti. Ensin kuoroa ja sitten idän filosofiaa. Aika. Aikakäsityksiä.
Lineaarinen. Suora, tavoitteleva, koko ajan pyritään johonkin, uutta syntyy, kaikki kuolee lopulta. Tuttu ja turvallinen, ehkä jopa kahlitseva.
Syklinen. Pyörii pyörii pyörii kaikki on nyt mutta mikään ei ole koskaan aikaa on ikuisesti eikä sitä ole lainkaan. Samaan aikaan kiehtovaa ja pelottavaa.
Vuodenajat. Kiertokulku. Suosikkisi? Kevät. Aurinko. Vesipisaroita jääpuikkojen päissä, vihreät välähdyksen tuulessa värähtelevissä tummissa, alastomissa oksissa. Elämä kohisee ympärillä, on helppo pysähtyä kuuntelemaan. Kaikki elää. Kliseiset kevätrunot pulppuavat korvista, suusta, silmistä, kohoavat viiltävään ilmaan haparoivina ajatuksina. Kevät. Ei kesän alku, ei kesän odotus, ei siirtymä. Kevät. Elämä. Loska ja kura, muta ja mustuus, tiuha, kaiken kasteleva sade, sata kertaa sanotusti puhdistava, aina yhtä totta. Elämä. Se kohisee, lirisee, laulaa, solisee, sirittää, viiltää, paljastaa, puhdistaa, tappaa, herättää, sulattaa, armahtaa.
Kevät. Tuntuiko se samalta vuonna 1914? Oliko silloin kymmenen kiloa painava koululaukku, joka hakkasi selkää, kun on pakko juosta pitkin lumista tietä, koska sen vihreän talon räystään jääpuikoista tippui ensimmäinen pisara? Oliko silloin armahtava aurinko, joka pesi pois pimeydestä esiin ryömineet mustat ajatukset, huuhtoi viemäriin niin, että ne saattoi melkein, tuskallisen melkein, unohtaa? Oliko silloin pakottava tarve loikkia lumihangessa raskaissa talvikengissä sormet yhdinjäässä untuvatakkiin tukehtuen, kuvitella kärkitossut ja kevyet liikkeet päästäkseen edes sekunniksi osaksi sitä riemua, jonka lähestymisen saattoi aistia jo lyhyellä matkalla bussipysäkiltä kotiin?
Kevät. Tuntuuko se samalta vuonna 2114? Onko silloin edes lunta taistelemassa talven tukahduttavaa pimeyttä vastaan, pitämässä hengissä kun mustat ajatukset ryömivät koloistaan? Onko silloin niitä jääpuikkoja sen vihreä talon räystäissä osoittamassa, että kohta kaikki alkaa taas kohista nopeammin kuin veri kohmeisissa suonissa? Onko silloin edes vuodenaikoja, onko ilmastonmuutosta, onko ympäristökatastrofeja, vai olivatko ne jo ja veivät kevään?
Kaksisataa kevättä. Idea? Edes poikanen? Vähän niin kuin se vesipisara. Ei vielä kevät, mutta merkki.
Mutta miten? Oma mukavuusalue on neliömetrin alue, kynä, paperi ja teekuppi (ja ehkä vähän suklaajätskiä). Sillä alueella syntyy asioita. Jopa asioita, joihin voi olla melkein, tuskallisen melkein, tyytyväinen. Vai entä jos hyppäisin pois - pimeään? Valokuvia - se olisi hämärää. Ystävällistä kevätillan hämärää, joka ilta vaaleampaa (kesällä liian vaaleaa!) - kokeilemisen arvoista ehkä.
Tarvitsen lisää tunteja. Ajatuksenrepaleita pitkin aivoja.
Toinen tunti. Ensin kuoroa ja sitten idän filosofiaa. Aika. Aikakäsityksiä.
Lineaarinen. Suora, tavoitteleva, koko ajan pyritään johonkin, uutta syntyy, kaikki kuolee lopulta. Tuttu ja turvallinen, ehkä jopa kahlitseva.
Syklinen. Pyörii pyörii pyörii kaikki on nyt mutta mikään ei ole koskaan aikaa on ikuisesti eikä sitä ole lainkaan. Samaan aikaan kiehtovaa ja pelottavaa.
Vuodenajat. Kiertokulku. Suosikkisi? Kevät. Aurinko. Vesipisaroita jääpuikkojen päissä, vihreät välähdyksen tuulessa värähtelevissä tummissa, alastomissa oksissa. Elämä kohisee ympärillä, on helppo pysähtyä kuuntelemaan. Kaikki elää. Kliseiset kevätrunot pulppuavat korvista, suusta, silmistä, kohoavat viiltävään ilmaan haparoivina ajatuksina. Kevät. Ei kesän alku, ei kesän odotus, ei siirtymä. Kevät. Elämä. Loska ja kura, muta ja mustuus, tiuha, kaiken kasteleva sade, sata kertaa sanotusti puhdistava, aina yhtä totta. Elämä. Se kohisee, lirisee, laulaa, solisee, sirittää, viiltää, paljastaa, puhdistaa, tappaa, herättää, sulattaa, armahtaa.
Kevät. Tuntuiko se samalta vuonna 1914? Oliko silloin kymmenen kiloa painava koululaukku, joka hakkasi selkää, kun on pakko juosta pitkin lumista tietä, koska sen vihreän talon räystään jääpuikoista tippui ensimmäinen pisara? Oliko silloin armahtava aurinko, joka pesi pois pimeydestä esiin ryömineet mustat ajatukset, huuhtoi viemäriin niin, että ne saattoi melkein, tuskallisen melkein, unohtaa? Oliko silloin pakottava tarve loikkia lumihangessa raskaissa talvikengissä sormet yhdinjäässä untuvatakkiin tukehtuen, kuvitella kärkitossut ja kevyet liikkeet päästäkseen edes sekunniksi osaksi sitä riemua, jonka lähestymisen saattoi aistia jo lyhyellä matkalla bussipysäkiltä kotiin?
Kevät. Tuntuuko se samalta vuonna 2114? Onko silloin edes lunta taistelemassa talven tukahduttavaa pimeyttä vastaan, pitämässä hengissä kun mustat ajatukset ryömivät koloistaan? Onko silloin niitä jääpuikkoja sen vihreä talon räystäissä osoittamassa, että kohta kaikki alkaa taas kohista nopeammin kuin veri kohmeisissa suonissa? Onko silloin edes vuodenaikoja, onko ilmastonmuutosta, onko ympäristökatastrofeja, vai olivatko ne jo ja veivät kevään?
Kaksisataa kevättä. Idea? Edes poikanen? Vähän niin kuin se vesipisara. Ei vielä kevät, mutta merkki.
Mutta miten? Oma mukavuusalue on neliömetrin alue, kynä, paperi ja teekuppi (ja ehkä vähän suklaajätskiä). Sillä alueella syntyy asioita. Jopa asioita, joihin voi olla melkein, tuskallisen melkein, tyytyväinen. Vai entä jos hyppäisin pois - pimeään? Valokuvia - se olisi hämärää. Ystävällistä kevätillan hämärää, joka ilta vaaleampaa (kesällä liian vaaleaa!) - kokeilemisen arvoista ehkä.
Tarvitsen lisää tunteja. Ajatuksenrepaleita pitkin aivoja.
Aloittelua
(Leikisti 7.10.2014.)
on täällä taas. (Poistin ne pari viime vuonna tehtyä tekstiä, halusin aloittaa puhtaalta pöydältä... Jospa nyt jaksaisi kirjoitella enemmän.)
Tällä kertaa aiheena on aika. Alunperin innostuin aiheesta tosi paljon, tuntui, että siitä saisi irti vaikka mitä. Aihetta kuitenkin rajattiin, nyt käsiteltävä alue on 1800-luvun lopusta 2100-luvun alkuun - siis asteikolla isovanhemmat-lapsenlapset. Tietysti aiheen rajaaminen selkeyttää töiden tekoa, mutta itseäni se hieman harmitti, olisin nimittäin ehkä halunnut lähteä tutkimaan itse ajan käsitettä tai sitten historiaan pidemmältä ajalta. Mutta eipä voi mitään, näillä mennään, ja kaipa tästäkin lähtee jotakin syntymään. Vähän hirvittää, sillä aiheenpoikanen pitäisi olla valmiina syysloman lopussa - siis viikon päästä - ja itse työ hoidettuna ja joulukuussa. Apua.
Ensimmäisellä tunnilla ei vielä käyty ihmeempiä, keskusteltiin vähän siitä, millaisia ideoita osallistujilla on. Itse livistin Ellan kanssa jo vähän etuajassa kuorokurssille - tuplabuukkaus, ei kiva. Mutta ehkä se siitä.
(Blogin nimi muuten on peräisin jonkun lausahduksesta "Minua pelottaa loputtoman avaruuden ikuinen hiljaisuus", toivottavasti nimi ei kuitenkaan tänä vuonna jää kirjaimelliseksi.)
on täällä taas. (Poistin ne pari viime vuonna tehtyä tekstiä, halusin aloittaa puhtaalta pöydältä... Jospa nyt jaksaisi kirjoitella enemmän.)
Tällä kertaa aiheena on aika. Alunperin innostuin aiheesta tosi paljon, tuntui, että siitä saisi irti vaikka mitä. Aihetta kuitenkin rajattiin, nyt käsiteltävä alue on 1800-luvun lopusta 2100-luvun alkuun - siis asteikolla isovanhemmat-lapsenlapset. Tietysti aiheen rajaaminen selkeyttää töiden tekoa, mutta itseäni se hieman harmitti, olisin nimittäin ehkä halunnut lähteä tutkimaan itse ajan käsitettä tai sitten historiaan pidemmältä ajalta. Mutta eipä voi mitään, näillä mennään, ja kaipa tästäkin lähtee jotakin syntymään. Vähän hirvittää, sillä aiheenpoikanen pitäisi olla valmiina syysloman lopussa - siis viikon päästä - ja itse työ hoidettuna ja joulukuussa. Apua.
Ensimmäisellä tunnilla ei vielä käyty ihmeempiä, keskusteltiin vähän siitä, millaisia ideoita osallistujilla on. Itse livistin Ellan kanssa jo vähän etuajassa kuorokurssille - tuplabuukkaus, ei kiva. Mutta ehkä se siitä.
(Blogin nimi muuten on peräisin jonkun lausahduksesta "Minua pelottaa loputtoman avaruuden ikuinen hiljaisuus", toivottavasti nimi ei kuitenkaan tänä vuonna jää kirjaimelliseksi.)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)