Kirjoitin viimeksi huhtikuun ensimmäisenä päivänä. Nyt on toukokuun viimeinen. Kaksi kuukautta kadoksissa, välissä vappu ja sivukaupalla tekstiä, irtisanoutuminen ja helpotus, sisuksia riipiviä runoja ystäviä elokuvia kirjoja lettuja loppuja alkuja itkua odotusta.
Irtisanouduin ja koin suuremman helpotuksen tunteen kuin koskaan. Pari viikkoa meni leijuessa ilmassa siitä onnesta, että ei enää tarvitse. Niidenkin jälkeen on ollut kummallisen kevyttä.
Niin paljon asioita. Haluaisin puhua Paul Celanista ja Captain Americasta ja Kesän miekasta ja The Hidden Oraclesta ja Sekasin-ohjelmasta ja siitä miten ihanaa on asua yksin - siitä miten voi tulla kotiin aamuviideltä valon keskellä ja mennä nukkumaan selittelemättä mitään kenellekään, miten seuraavana päivänä voi istua parvekkeella lukemassa kirjaa ja paistaa lettuja ihan vaan koska tekee mieli.
Ensimmäinen vuosi yliopistossa takana. Kirjallisuuden perusopinnoista puuttuu vain yksi kurja kirjatentti. Eilen tuli vuosi ylioppilasjuhlista. Parin kuukauden päästä tulee vuosi vuokrasopimuksesta ja muutosta ja rakkaaseen Turkuuni tutustumisesta ja orientaatioviikosta ja auringossa sulamisesta tutustumispiirissä ja ensimmäisistä luennoista ja siitä tykkääkö kukaan minusta ja positiivisista ensivaikutelmista ja siitä viikosta kun söin joka päivä ja nakkeja ja makaronia ja siitä kun kävin ostamassa frojoa jokirannasta ja siitä kun eksyin Hansaan ja kävelyretkestä poispäin keskustasta ja Samppalinnanvuoren löytämisestä ja tutustumisista ja kaikesta.
Vuosi sitten en tuntenut niitä ihmisiä joiden kotiin saan mennä katsomaan jääkiekkoa kun omaa telkkaria ei ole, joiden tupareissa voin juoda itseni enemmän humalaan kuin koskaan ja lopulta havaita että suurin osa humalasta olikin matalaa verensokeria ja jotka tuovat sokeripaloja ja joiden kanssa voin istua vaatehuoneen lattialla puhumassa pahimmista peloista ja jotka ajattelevat kaikesta niin eri tavalla mutta silti samalla, jotka kävelevät yhdessä kotiin aina ja jakavat ihmeellisiä asioita ja maailman parhaita vitsejä, joiden kanssa voi istua kahvilla neljä tuntia ja sitten tuijottaa kellonaikaa koska tuntuu että on mennyt korkeintaan tunti, jotka halaavat ja lohduttavat kun alan itkeä kesken tenttikertausten.
Vuosi sitten pelkäsin, pysyisivätkö vanhat kaverit - ja yhä edelleen on kävelyretkiä, yhdessä itkeskelyä, sopimuksia HSM-maratonista, vierailuja toisen opiskelupaikkaan kuuntelemaan puolen vuoden onnellisuudet, ihmettelyt, surut ja ihmissuhteet - tajuamaan kuinka helppoa voi olla vaikka nähty ei olla lokakuun jälkeen, on vitsailuja kaupunkikilpailusta, retkiä katsomaan musikaaleja ja rutistamaan sormia poikki, halauksia ja viestejä ja jaettuja tumblr-posteja, elokuvanjälkeiskeskusteluja, tuntien puheluita joiden aikana taas tajuaa kuinka hyvin voi tuntea toisen ja miten vaikeaa on olla kokonaan eri kaupungissa.
Ja voi Turku! Rakkauskaupunkini. Koti. Vielä niin paljon löydettävää ja tutkittavaa ja koettavaa ja seikkailtavaa, mutta silti jo tavallaan niin tuttu ja turvallinen. On lempipaikkoja, salareittejä, tuttuja talojen julkisivuja, kauppoja ja pyöräkaistoja ja puistoja ja merenranta ja joki ja siltoja ja kirkkoja ja kauneutta ja tuttuutta ja kodikkuutta. Minä asun täällä. Oikeasti. Ei enää juureton olo, niin kuin syksyllä koti-ikävän kourissa molemmissa paikoissa. Vanhaa kotikaupunkia arvostaa myös enemmän - kunnon metsää ihan vieressä ja järviä järviä järviä. Silti Turun bussiin astuessa tuntuu siltä, että on menossa kotiin - ja tuomikirkolla pois hypätessä voi hyvin lähteä seikkailemaan, vaikka kello olisi jo kymmenen ja seuraavana päivänä tehtävää. Nauttia siitä, että aurinko laskee vasta yhdentoista jälkeen ja siitä, miten voi kiertää työmaan tuntematonta kautta ilman että kokee eksyneensä.
En tiedä mitä tästä kesästä tulee, paljon kysymysmerkkejä ja muutoksia ja uusia asioita ja loppuja. Asioita nousemassa pintaan vuosien takaa ja yhtäkkistä ymmärrystä monista murheista. Tuntematonta.
Ensimmäinen kesä kahden kaupungin välissä, ensimmäinen kesä ilman isosleirejä. Siivousta ja pakkausta ja niin paljon kirjoja ja ajatuksia ja keskusteluja. Nämä kaksi kuukautta vietetty opiskeluhuuruissa, sormet tiukasti tietokoneen näppäimistöllä, busseissa torkkuen ja välillä seikkaillen pitkin maata. Talviturkki heitetty jossakin välissä sekä mereen että jo kahteen eri järveen. Itketty ja naurettu ja palautettu esseitä opettajan sähköpostiin kello 02.27. Katseltu viisuja ja pelejä ja eletty mukana. Koko ajan liikkeessä, matkalla, jossakin. Kaiken kiireen keskellä ihmeellisen onnellisena. Ehkä vähitellen irtautumassa siitä ajatuksesta, että onnellisuus on vain jos se on koko ajan, joka sekunti, vailla värähdyksiä. Se voi olla taustalla odottamassa silloinkin kun itkettää ja pelottaa ja kaipaa samaan aikaan kuudentoista eri ihmisen luo. Se voi olla taustalla välähtävä ajatus siitä, että kaiken tuntemattomankin keskellä tästä kesästä voi tulla ihan hyvä.
Ajatuksenrepaleita auringonpaisteesta.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste aika. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste aika. Näytä kaikki tekstit
tiistai 31. toukokuuta 2016
maanantai 15. joulukuuta 2014
Hoipertelevat vastaantulijat muistamatta nimeään
Vie horroksen rajakyliin
Meitä ei herätä kukaan
Karhuveljeni
Karhuveljeni
Meitä ei herätä kukaan
Karhuveljeni
Karhuveljeni
Minulla on pieni kivi
joka painaa rinnassa
Pimeitä päiviä on pitkä rivi
Saanko ne pois nukkua?
joka painaa rinnassa
Pimeitä päiviä on pitkä rivi
Saanko ne pois nukkua?
Ja minä nousen taas
kanssasi katsomaan
kun puut on jo hiirenkorvilla
kanssasi katsomaan
kun puut on jo hiirenkorvilla
---
Sopivasti muistetaan
vain puolikas totuus siitä kuinka vapaita ollaankaan
vain puolikas totuus siitä kuinka vapaita ollaankaan
Ollaanko tämä kesä näin?
puistojen katveessa toistuvat kuviot
Ollaanko tämä kesä näin?
sulla on syksyllä uudet kuviot
arkeologiset kaivaukset ja muut
puistojen katveessa toistuvat kuviot
Ollaanko tämä kesä näin?
sulla on syksyllä uudet kuviot
arkeologiset kaivaukset ja muut
---
Kertauskurssia kertauskurssin perään, sanakokeita, esseitä, yhtälöitä, ajotunteja, pyöräilyä ja kaatuilua jäisillä teillä, minuutteja unta ja elokuvaitkuja ja minä olen lain mukaan aikuinen.
Onko talvi ilman lunta? Joulukuu puolivälissä, jouluun yhdeksän päivää, milloin? Syksyhän se vasta, kirjoitukset kaukana, päättötyö ja lopputyö ja valmistuminen. Yritän välttää kliseitä, mutta miten muuten voi kuvata ajan kulumista? Valuu sormien välistä, lipuu ohitse, onkin jo mennyt. Valokuvia ja ryppyisiä käsiä harmaalla villahameella ja langanohuita sormia keskoskaapin seinän takana. Runo puuttuu, missä sanat, missä rytmi, missä riimit, mistä löydän Sormusten Herrojen pidennetyt versiot jotta pääsen karkumatkalle Keski-Maahan?
Ajatuksenrepaleita väsyneessä mielessä.
keskiviikko 12. marraskuuta 2014
Flunssahuuruisia kysymyksiä
Joskus vielä tästä nousen,
jousen jännitän ja päästän,
säästän sinut häpeältä
- Happoradio, Monta miestä
Äikän tunneista yksi jäljellä, kaksi mennyt ohi. Ensimmäisellä olin puoli tuntia yrittämässä saada selkoa Revolutionary Roadista, huomasin vain sen että pääni sisäinen lista ärsyttävistä 19-30 -vuotiaista kirjojen miespäähenkilöistä kasvoi yhdellä. Miksi miksi miksi miksi ne ovat kaikki ihan samanlaisia, yksiulotteisia, ärsyttäviä, liian itsevarmoja tai liian epävarmoja. Toisen tunnin olin nukkumassa kotona, jossakin syvällä flunssaisen unen syövereissä.
Ajan kuvaaminen sanoilla on teoriassa helppoja. Jo pyhetyyli ja sanavalinnat paljastavat, miltä ajalta niiden käyttäjä on peräisin, minkä ikäinen hän on, mistä tulee. Revolutionary Roadkin piti joskus lukea, unohtui ajanpuutteen alle ja palasi kirjastoon koskemattomana. Tunnilla tuntui, ettei se ehkä sittenkään haittaa. Mieleen tuli kuitenkin toinen kirja, ihan erilainen, tai ehkä samanlainen, hyvä kirja. Kaukainen kesä, Sarah Pattersonin herkkä ja särkyvä ja ihana kuvaus jossa siinäkin on rakkaustarina (miksi aina), mutta siinä tarpeeksi onneton, tarpeeksi katkera, tarpeeksi hyvin kirjoitettu. Kaukainen kesä, jo pelkkä nimi viittaa aikaan. Kirjailija 16, miksen minä kirjoittanut menestysromaania jo viime vuonna. Miksi jotkut nettiin upotetut (piilotetut) fanficit ovat parempia kuin jotkin julkaistut romaanit?
Lopputyötä pitäisi alkaa kasata, riittääkö aika? Aika aika aika aika. Miksi sanoja toistetaan yleensä kolme kertaa? Miksi hieno tyylikeino on kolmiportainen luettelo, onko neliportainen yhtä hyvä? Kuinka kauan yo-tuloksia pitää odottaa? Olisiko auttanut, jos olisin istunut salissa kaiken varatun ajan enkä livistänyt jo tuntia aiemmin? Voiko diagnooseja tehdä jälkikäteen vai estääkö väliin työntynyt aika tutkimukset? Kymmenen vuotta vanha, hellyyttävän jättikokoinen tietokone hurisee yhä reippaasti, vaikka näytön eteen on heitetty puolitoistavuotias läppäri. Valokuvia löytyy molemmista, käsiä, mustaa ja valkoista, aikaa ja itkua ja pelkoa ja huolta ja hellyyttä ja läheisyyttä ja pyyntöjä ja uskoa ja työtä ja tunteja. Kirjoittaakin pitäisi, kiire kiire aika aika mitä jos kymppejä tulee vain niistä aineista, jotka eivät kiinnosta. Happoradiomitta kuulostaa hienolta, kiehtoo ja kutsuu kokeilemaan mutta tuntuu niin vaikealta, ettei uskalla yrittää. Riimipareja, kesä ja pesä ja pikkusisko joka laulaa keinuessaan kohti taivasta ja samaa yrittäviä oksia. Hiki piki puu kuu puhisee suhisee pitää ruveta googlaamaan.
Ajatuksenrepaleita vielä vähän sekavimpina.
jousen jännitän ja päästän,
säästän sinut häpeältä
- Happoradio, Monta miestä
Äikän tunneista yksi jäljellä, kaksi mennyt ohi. Ensimmäisellä olin puoli tuntia yrittämässä saada selkoa Revolutionary Roadista, huomasin vain sen että pääni sisäinen lista ärsyttävistä 19-30 -vuotiaista kirjojen miespäähenkilöistä kasvoi yhdellä. Miksi miksi miksi miksi ne ovat kaikki ihan samanlaisia, yksiulotteisia, ärsyttäviä, liian itsevarmoja tai liian epävarmoja. Toisen tunnin olin nukkumassa kotona, jossakin syvällä flunssaisen unen syövereissä.
Ajan kuvaaminen sanoilla on teoriassa helppoja. Jo pyhetyyli ja sanavalinnat paljastavat, miltä ajalta niiden käyttäjä on peräisin, minkä ikäinen hän on, mistä tulee. Revolutionary Roadkin piti joskus lukea, unohtui ajanpuutteen alle ja palasi kirjastoon koskemattomana. Tunnilla tuntui, ettei se ehkä sittenkään haittaa. Mieleen tuli kuitenkin toinen kirja, ihan erilainen, tai ehkä samanlainen, hyvä kirja. Kaukainen kesä, Sarah Pattersonin herkkä ja särkyvä ja ihana kuvaus jossa siinäkin on rakkaustarina (miksi aina), mutta siinä tarpeeksi onneton, tarpeeksi katkera, tarpeeksi hyvin kirjoitettu. Kaukainen kesä, jo pelkkä nimi viittaa aikaan. Kirjailija 16, miksen minä kirjoittanut menestysromaania jo viime vuonna. Miksi jotkut nettiin upotetut (piilotetut) fanficit ovat parempia kuin jotkin julkaistut romaanit?
Lopputyötä pitäisi alkaa kasata, riittääkö aika? Aika aika aika aika. Miksi sanoja toistetaan yleensä kolme kertaa? Miksi hieno tyylikeino on kolmiportainen luettelo, onko neliportainen yhtä hyvä? Kuinka kauan yo-tuloksia pitää odottaa? Olisiko auttanut, jos olisin istunut salissa kaiken varatun ajan enkä livistänyt jo tuntia aiemmin? Voiko diagnooseja tehdä jälkikäteen vai estääkö väliin työntynyt aika tutkimukset? Kymmenen vuotta vanha, hellyyttävän jättikokoinen tietokone hurisee yhä reippaasti, vaikka näytön eteen on heitetty puolitoistavuotias läppäri. Valokuvia löytyy molemmista, käsiä, mustaa ja valkoista, aikaa ja itkua ja pelkoa ja huolta ja hellyyttä ja läheisyyttä ja pyyntöjä ja uskoa ja työtä ja tunteja. Kirjoittaakin pitäisi, kiire kiire aika aika mitä jos kymppejä tulee vain niistä aineista, jotka eivät kiinnosta. Happoradiomitta kuulostaa hienolta, kiehtoo ja kutsuu kokeilemaan mutta tuntuu niin vaikealta, ettei uskalla yrittää. Riimipareja, kesä ja pesä ja pikkusisko joka laulaa keinuessaan kohti taivasta ja samaa yrittäviä oksia. Hiki piki puu kuu puhisee suhisee pitää ruveta googlaamaan.
Ajatuksenrepaleita vielä vähän sekavimpina.
tiistai 21. lokakuuta 2014
Portin läpi virtaavaa ei-mitään
"Keskittykää hengittämiseen. Yk-si, kak-si, kol-me, nel-jä. Yrittäkää saada laskeminen ainoaksi asiaksi mielessä."
Yk-si. Kak-si. Nälkä. Muriseeko maha? Entä jos alkaa yskittää? Kol-me. Hissan esitelmä pitäisi saada valmiiksi. Nel-jä. Vii-si. Mitä jos avaisin silmät? Edessä istuva tyttö liikahtaa ja kiharat pomppivat selässä. Piti keskittyä laskemaan. Silmät kiinni. Kuu-si. Seit-se-män. Miten saan kolme tavua mahtumaan kahteen hengitykseen? Kahdek-san. Yh-deksän. Kymme-nen. Yksi-toist... Kympin jälkeen piti aloittaa alusta. Yk-si. Kak-si. Kol-me. Kellon viisari liikahtaa eteenpäin hiljaisuudessa massiiviseksi kasvavan raksahduksen saattelemana. Missä menin? Nel-jä? Vii-si. Kuu-si. Mitä sanon jos opettaja kysyy, mitä ajattelin? Se hissan esitelmä. Äänet. En osaa. Seitse-män. Taas vaikeaa tavutusta. Sanon, että pelkäsin, että alkaa yskittää. Tai että maha muriseen. Kah-deksan. Ei. Yhdek-sän. Pitäsikö ottaa vielä neljäs esimerkkivaltio? Kymme-nen. Hei, muistin, nyt alusta! Yk-si. Kak-si. Taas se viisari. Kol-me. Nel-jä. Kuinka pitkään jatketaan? Vii-si. Ihan kohta varmaan loppuu. Kuu-si. Seitse-män... Loppu.
Aikaa on liian vähän mutta aikaa ei ole. Onko se ihmiseen rakennettu asia, jota ei olisi ilman ihmistä? Onhan eläimilläkin aika. Muuttolinnut lentävät, vuorokausirytmi pysyy paikallaan. Onko se aikaa vai vaistoa? Onko muuttaminen ohjelmoitu lintuihin niin kuin aika ihmisiin? Onko nykyhetkeä olemassa - miten se voisi olla, eihän sitä voi määritellä. Se on tämä hetki tässä, mutta meni jo. Se on sekunti, mutta vielä paljon pienempi. Sekuntia pienempiä ajan yksiköitä on ääretön määrä. John Greenin Tähtiin Kirjoitettu virhe -kirjassa Hazel Grace Lancaster toteaa, että äärettömyyksiä on eri pituisia - numeroiden yksi ja kaksi välissä on ääretön määrä lukuja, mutta numeroiden yksi ja kolme välissä vielä suurempi ääretön määrä. Ja silti molemmat yhtä äärettömiä. Missä on nyt? Menneisyyden ja tulevaisuuden välissä kuin shintolainen torii-portti normaalin ja pyhän välillä. Portissa ei ole mitään, mutta sen läpi kulkee kaikki. Jos minä seison portin alla, liikunko vai liikkuuko aika minun lävitseni pysäyttämättömänä virtana, johon hukkumista on liian vaikea vältellä?
Entä jos aikaa ei ole? Miksi sitten tuntuu, etten ehdi tehdä kaikkea, että aika syöksyy ohitse ja jättää pelkän pelon? Jos aikaa ei ole, miksi kaikki juoksee sen mukana? Oliko aurinkokellojen ajan Suomessa eripituinen päivä kuin Italiassa? Tulipas pitkä yö, pohdittiin Ellan ja Idan kanssa. Ja entäpä aikana ennen aikaa, ilman mitään välinettä mitata sitä - paitsi tietysti aurinko, mutta sekin epätarkka. Oliko naisten aika selkeämpää kuin miesten, koska kuukautiskierto määritti rajat? Entäpä, jos se jäi vaikka aliravitsemuksen takia pois? Eikö tämä kuukausi lopu koskaan?
Yk-si. Kak-si. Kol-me. Missä on minun aikani? Luokkahuoneen kellotaulussa, rannekellon viisareiden luona, kännykän näytössä, tietokoneen näytön nurkassa, sisälläni lähettämässä väsymyssäteitä aina ihan väärään aikaan? Kun lukee kirjaa, aika pysähtyy ja katoaa ja menettää merkityksensä. Havahtuessa huomaa menettäneensä - tai pysäyttäneensä - tunteja. Kirjoittaessa kaikki sumenee samalla tavalla. Ei ole kylmää, väsymystä, ahdistusta, aikaa. Siis silloin, kun pääsee vauhtiin. Voinko pysäyttää sisäisen aikani, jos ulkoinen jatkaa kulkuaan? Onko kuolema ainoa todellinen nyt-hetki, ainoa pysähtyminen koko elämässä? Miten se voi olla pysähtyminen - ihmisiä kuolee koko ajan, mutta minä en pysähdy. Enkä usko, että muutkaan pysähtyvät, kun minä kuolen. Mitä tulee kuoleman jälkeen? Joku sanoi, ettei halua ikuista elämää, koska tylsistyisi liikaa. Antiikin Kreikassa oli kolme vaihtoehtoa. Tartaros, ikuinen kidutus niille, jotka olivat tehneet pahaa. Elysionin kentät, paratiisi, niille, jotka olivat tehneet hyvää. Ja Asfodeloksen kentät niille, joiden hyvät ja pahat teot neutralisoivat toisensa - ikuista, tyyntä odottelua. Onko se lopulta pahinta? Ei, sanoo ainakin väsyneenä kolmea asiaa samaan aikaan puurtava abiturientti. Ikuinen hiljaisuus kuulostaa melkein hyvältä. Ja karmivalta. Ajatuksista ei pääse eroon.
Anna-kirjoissakin pohdittiin kuolemanjälkeistä elämää. "Taivaassa on helpompi olla hyvä", sanoi päähenkilö, sukulaissieluni Anna Shirley. Se kuulostaa mukavalta. Lempeältä. Ystävälliseltä. Siltä, ettei kuolema olekaan pelkkä karmiva tyhjyys.
Mutta entä jos on? Huomaisinko sitä? Olisinko edes olemassa? Oman olemassaolon täydellinen loppu tuntuu kammottavalta. Liikaa ajatuksia. Eivät ne voi vain hävitä.
...vaikka onhan kynttilänliekkikin kirkas ja ikuinen - kunnes sammuu.
Ajatuksenrepaleita hajoinneina silpuksi.
Yk-si. Kak-si. Nälkä. Muriseeko maha? Entä jos alkaa yskittää? Kol-me. Hissan esitelmä pitäisi saada valmiiksi. Nel-jä. Vii-si. Mitä jos avaisin silmät? Edessä istuva tyttö liikahtaa ja kiharat pomppivat selässä. Piti keskittyä laskemaan. Silmät kiinni. Kuu-si. Seit-se-män. Miten saan kolme tavua mahtumaan kahteen hengitykseen? Kahdek-san. Yh-deksän. Kymme-nen. Yksi-toist... Kympin jälkeen piti aloittaa alusta. Yk-si. Kak-si. Kol-me. Kellon viisari liikahtaa eteenpäin hiljaisuudessa massiiviseksi kasvavan raksahduksen saattelemana. Missä menin? Nel-jä? Vii-si. Kuu-si. Mitä sanon jos opettaja kysyy, mitä ajattelin? Se hissan esitelmä. Äänet. En osaa. Seitse-män. Taas vaikeaa tavutusta. Sanon, että pelkäsin, että alkaa yskittää. Tai että maha muriseen. Kah-deksan. Ei. Yhdek-sän. Pitäsikö ottaa vielä neljäs esimerkkivaltio? Kymme-nen. Hei, muistin, nyt alusta! Yk-si. Kak-si. Taas se viisari. Kol-me. Nel-jä. Kuinka pitkään jatketaan? Vii-si. Ihan kohta varmaan loppuu. Kuu-si. Seitse-män... Loppu.
Aikaa on liian vähän mutta aikaa ei ole. Onko se ihmiseen rakennettu asia, jota ei olisi ilman ihmistä? Onhan eläimilläkin aika. Muuttolinnut lentävät, vuorokausirytmi pysyy paikallaan. Onko se aikaa vai vaistoa? Onko muuttaminen ohjelmoitu lintuihin niin kuin aika ihmisiin? Onko nykyhetkeä olemassa - miten se voisi olla, eihän sitä voi määritellä. Se on tämä hetki tässä, mutta meni jo. Se on sekunti, mutta vielä paljon pienempi. Sekuntia pienempiä ajan yksiköitä on ääretön määrä. John Greenin Tähtiin Kirjoitettu virhe -kirjassa Hazel Grace Lancaster toteaa, että äärettömyyksiä on eri pituisia - numeroiden yksi ja kaksi välissä on ääretön määrä lukuja, mutta numeroiden yksi ja kolme välissä vielä suurempi ääretön määrä. Ja silti molemmat yhtä äärettömiä. Missä on nyt? Menneisyyden ja tulevaisuuden välissä kuin shintolainen torii-portti normaalin ja pyhän välillä. Portissa ei ole mitään, mutta sen läpi kulkee kaikki. Jos minä seison portin alla, liikunko vai liikkuuko aika minun lävitseni pysäyttämättömänä virtana, johon hukkumista on liian vaikea vältellä?
Entä jos aikaa ei ole? Miksi sitten tuntuu, etten ehdi tehdä kaikkea, että aika syöksyy ohitse ja jättää pelkän pelon? Jos aikaa ei ole, miksi kaikki juoksee sen mukana? Oliko aurinkokellojen ajan Suomessa eripituinen päivä kuin Italiassa? Tulipas pitkä yö, pohdittiin Ellan ja Idan kanssa. Ja entäpä aikana ennen aikaa, ilman mitään välinettä mitata sitä - paitsi tietysti aurinko, mutta sekin epätarkka. Oliko naisten aika selkeämpää kuin miesten, koska kuukautiskierto määritti rajat? Entäpä, jos se jäi vaikka aliravitsemuksen takia pois? Eikö tämä kuukausi lopu koskaan?
Yk-si. Kak-si. Kol-me. Missä on minun aikani? Luokkahuoneen kellotaulussa, rannekellon viisareiden luona, kännykän näytössä, tietokoneen näytön nurkassa, sisälläni lähettämässä väsymyssäteitä aina ihan väärään aikaan? Kun lukee kirjaa, aika pysähtyy ja katoaa ja menettää merkityksensä. Havahtuessa huomaa menettäneensä - tai pysäyttäneensä - tunteja. Kirjoittaessa kaikki sumenee samalla tavalla. Ei ole kylmää, väsymystä, ahdistusta, aikaa. Siis silloin, kun pääsee vauhtiin. Voinko pysäyttää sisäisen aikani, jos ulkoinen jatkaa kulkuaan? Onko kuolema ainoa todellinen nyt-hetki, ainoa pysähtyminen koko elämässä? Miten se voi olla pysähtyminen - ihmisiä kuolee koko ajan, mutta minä en pysähdy. Enkä usko, että muutkaan pysähtyvät, kun minä kuolen. Mitä tulee kuoleman jälkeen? Joku sanoi, ettei halua ikuista elämää, koska tylsistyisi liikaa. Antiikin Kreikassa oli kolme vaihtoehtoa. Tartaros, ikuinen kidutus niille, jotka olivat tehneet pahaa. Elysionin kentät, paratiisi, niille, jotka olivat tehneet hyvää. Ja Asfodeloksen kentät niille, joiden hyvät ja pahat teot neutralisoivat toisensa - ikuista, tyyntä odottelua. Onko se lopulta pahinta? Ei, sanoo ainakin väsyneenä kolmea asiaa samaan aikaan puurtava abiturientti. Ikuinen hiljaisuus kuulostaa melkein hyvältä. Ja karmivalta. Ajatuksista ei pääse eroon.
Anna-kirjoissakin pohdittiin kuolemanjälkeistä elämää. "Taivaassa on helpompi olla hyvä", sanoi päähenkilö, sukulaissieluni Anna Shirley. Se kuulostaa mukavalta. Lempeältä. Ystävälliseltä. Siltä, ettei kuolema olekaan pelkkä karmiva tyhjyys.
Mutta entä jos on? Huomaisinko sitä? Olisinko edes olemassa? Oman olemassaolon täydellinen loppu tuntuu kammottavalta. Liikaa ajatuksia. Eivät ne voi vain hävitä.
...vaikka onhan kynttilänliekkikin kirkas ja ikuinen - kunnes sammuu.
Ajatuksenrepaleita hajoinneina silpuksi.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)




