Keväthymyjä

Tammikuu kesti vuosikaudet, helmikuu hujahti ohi silmänräpäyksessä ja maaliskuu näyttää tekevän samoin. Vastahan oli lumikaaos ja ensi viikolla jo huhtikuu.

Periodivapaa piti opiskella ja nähdä kavereita, valmistautua seuraavaan jaksoon. Makasin sängyssä ja jätin tentin tekemättä ja pudotin pois useamman suunnitellun kurssin. Tasa-arvoinen avioliittolaki astui voimaan ja olin hirveän onnellinen ja heiluttelin sateenkaarilippua mutta en siltikään jaksanut nousta ylös. Oli niin väsynyt viikko ettei aikoihin, energiat nollissa vaikka tapahtui kivoja asioita. Se laki ja humanistispeksi ja jee-muut-saivat-tentin-tehtyä-kaljoittelu ja Harry Potter -konsertti. Viikonlopun olin äidillä, ei oikeastaan pitänyt mutta sinne päädyin. Sohvalle kevätaurinkoon. Oli kamalaa perua asia kerrallaan ja olla olotilassa jossa jo jääkaapille käveleminen tuntuu mahdottomalta. Eikö tästä ikinä pääse kokonaan eroon. Hyötyä siitä taisi kuitenkin olla, seuraava viikko sujui keveämmin. Ja periodivapaalla sentään kirjoitin! Yökaudet yksinäni ajan siivillä. Miettien että mikä tässä taas on, ulkona aurinko ja vapaus ja elämä, sisällä minä ja likaiset lakanat.

En taaskaan oikeastaan tiedä, mitä haluaisin kirjoittaa. Nytkin pitäisi oikeastaan opiskella, lukea harjoitustutkielmaa ja muistella omaa, suunnitella draaman kurssin tehtävää, kirjoittaa tietokirjoittamiskurssin lehtiartikkelia. Kivoja kursseja, kivoja asioita, mutta tällä hetkellä ehkä mieluummin tanssahtelisin ympäri kämppää. Kummallista.

Yhden viikonlopun esseilin ja pyörteilin pääainerakkaudessa ja liian pienen maksimisivumäärän tuskissa. Vajaat kaksikymmentä tuntia ja kymmenen sivua ja muistilappu melkein joka aukeamalla ja hirveästi vielä sanottavaa ja miten voi olla niin kaunista ja tuskallista samaan aikaan.

Viime viikko meni kokonaan ohi, ihanasti ja naurettavasti ja nolosti ja opiskeluelämästi ohi. Runöklubi ja ääneenlukemispaniikki, kaksi yötä Mimesiksen pöydällä ja kärrynpyöriä pihalla heittäen, yksi Helsingissä sitsaamassa ja tanssimassa keskellä Mannerheimintietä Celine Dionin tahdissa. Vielä viides puoliksi hetken mielijohteesta Dynamossa. Ihan hassua ja ihanaa ja mitä on tavallinen arki enää.

Olen ollut hyvällä tuulella. Niin hyvällä että se tuntuu ihan absurdilta. Voi kevät! Hymyilyttää liikennevaloissa ja kotiin polkiessa ja nukkumaan mennessä ja herätessäkin ainakin melkein.

Kuuntelen Matti Johannes Koivun uusinta levyä kerran toisensa jälkeen ja itkeskelen kauneudelle. Miten järjestät yhdessä päivässä sen mitä sotkenut oot koko ikäsi.

Vielä olisi luentoja ja tenttejä ja esseitä ja hysteerisiä opiskeluöitä ja paniikkeja. Vielä eilen satoi räntää, tänään olen jo unohtanut laittaa pyykkikoneen päälle ja kirjoitellut tätä lehtiartikkelin sijaan. Tiedän että illemmalla tärisen ja hikoilen ja hermoilen kun olen opponoitavana. Silmät vuotavat pyöräillessä enkä omista tähän säähän sopivia kenkiä. Tästä koko tekstistä tuli enemmän luettelo kuin mikään muu.

Silti tuoksuu kevät ja katupöly ja aurinko pilvien lomasta ja keväthuuto kasvaa jossakin syvyyksissä. Hymy huulilla vaikka (tietysti, aina, vieläkin) ahdistaa.

Ja sä sanot mulle katos vaan, kai se aatteli samaa jo tahollaan.

 Ajatuksenrepaleita tällä kertaa hymyillen.

Miksi aina tulee pimeä

Minä opiskelen yliopistossa minä asun yksin minä käyn ruokakaupassa maksan vesilaskun keitän spagettia petaan sängyn melkein joka aamu menen kahdeksalta suihkuun ja kymmeneltä nukkumaan joka ilta minä käyn kävelyillä ja seikkailemassa ja löydän sateenkaarilippuja minä puhun tuntemattomille opettelen liikkumaan ilman karttasovellusta istun parvekkeella kukkakimpun vieressä ja hymyilen maailmalle minä olen kotona ja onnellinen onnellinen onnellinen.

Minä ajattelen että tässä se on, nyt minä olen siinä pisteessä jota olen katsellut vuosien läpi. Nyt minä saan uusia ystäviä ja rakastan elämää enkä romahda enää ikinä.

Joka päivä on aikaisemmin pimeä. Tuli päivä jona odotin alkuiltapäivästä asti että on ilta ja voi mennä nukkumaan ja sitten valvoinkin yli puolenyön. Tuli kyllästyminen tiskeihin ja kaupassa käymisiin. Tuli päivä jona söin viimeisen palasen eilistä pitsaa ja parsakaalia pakkasesta. Tuli päivä jona tuntui että haluan kotiin. Menin. Tunne ei mennyt.

Tuli päivä jona halusin vain soittaa äidille. En minä voi haluta soittaa äidille joka päivä minä olen aikuinen ja itsenäinen ja olen odottanut viimeiset kuusi vuotta päivää jona minun ei ole pakkoa puhua kenellekään niistä, päivää jona pääsen pois pois pois täältä.

Minä haluan olla onnellinen minä haluan olla onnellinen minä haluan olla onnellinen minä haluan olla onnellinen minä HALUAN.

Mitä jos en?

Mitä jos oikeasti ajattelen että on vain kaunista ja taiteellista olla sisältä yhtä harmaa kuin marraskuinen maailma parvekkeen lasin takana.

Se olisi niin helppoa.

En ole ikinä ajatellut että voisin olla yksinäinen. Olen vain halunnut olla joskus yksin. Minä en ollut yksinäinen. Minä rakastin yksinoloa. Hiljaisuutta. Omaa rauhaa.

Ei Hämeenlinnaan voi soittaa ja sanoa että tule tänne kun minä en halua olla yksin. Ei uusille kavereille voi vielä sanoa että tule tänne kun minä en halua olla yksin. En minä ole ikinä sanonut kenellekään niin. Ei yksinäisyys edes pelota. Kotona (en tiedä miten koti määritellään tai mitä haluan kutsua kodiksi mutta tässä tekstissä koti on siellä ja täällä on täällä) tuntui siltä että voi olla joku muu joka piileskelee yläkerrassa. Tänne ei mahdu ketään muuta. Ei pelota sillä tavalla.

Pimeä pelottaa, Mutta en pelkää pimeää. Miten sen voi selittää?

Pari kuukautta meni auringonpaisteessa. Mulla on täällä hassun rauhallisen onnellinen olo. Kaikki meni niin hyvin. Voi vittu saatana miksei se jatku. Miksi on taas tyhjä olo eikä tee mitään mieli.

Miksi vieläkin tuntuu siltä että olen ärsyttävä. Että se "jos jaksat kävellä" tarkoittaa että "en halua mennä samaa matkaa." Miksi tuntuu siltä ettei äiti halua edes vastata.

Oli oikeasti sellainen olo että tässä tämä on. Minä, nätti yksiö, luennot ja mukavantuntuiset ihmiset. I'm on a rollercoaster that only goes up. Tai ei oikeastaan. Ei ollut iloa pursuava tai riemukas olo. Oli rauhallinen olo. Turvallinen. Sellainen, että voisin oikeasti uskoa, että se on vain yksi huono päivä, ei ensimmäinen huono päivä.

Miksi tunnen tarvetta kirjoittaa tämänkin loppuun että oikeasti minulla menee ihan hyvin, se on vain tämä syksy, älkää huoliko, kyllä minä pärjää.

Onhan sekin totta. Oikeasti. Menee paljon paremmin kuin monilla muilla.

Saako olla tyhjä jos menee paljon paremmin kuin monilla muilla?

Miksi minun pitää olla aina niin vitun erikoinen. Täydellinen. Osata kaikki nyt ja heti. Kai kaikilla kohtuunormaaleista perheistä tulevilla on koti-ikävä. Miksi minä olen vihainen itselleni kun mielessä käy ajatus että minulla on ikävä äitiä. Miksi minä haluan olla aikuinen naps juuri nyt tällä sekunnilla. Miksi minä haluan olla onnellinen naps juuri nyt tällä sekunnilla. Miksi teen jokaisesta horjahduksesta romahduksen. Miksi kuulostan omaankin korvaani liian dramaattiselta. Miksi en vain voi nauttia syksystä ja keltaisuudesta ja paljaista puista vasten auringonlaskua.

Kysykää niiltä jotka tietävät mistä tulevat
Jos mä oon oikee
miks kaduilla mun läpi kävellään
Jos mä oon oikee
miksen muista omaa nimeänikään
Kai mä hengitän?

Jos oon jo kotona miten voi olla koti-ikävä

Ajatuksenrepaleita sieltä missä minä olin onnellinen ja missä minä aion olla onnellinen.

Hoipertelevat vastaantulijat muistamatta nimeään

Vie horroksen rajakyliin
Meitä ei herätä kukaan
Karhuveljeni
Karhuveljeni

 

Minulla on pieni kivi
 joka painaa rinnassa
Pimeitä päiviä on pitkä rivi
Saanko ne pois nukkua?

Ja minä nousen taas
 kanssasi katsomaan
 kun puut on jo hiirenkorvilla

 

---

 

Sopivasti muistetaan
vain puolikas totuus siitä kuinka vapaita ollaankaan

Ollaanko tämä kesä näin?
puistojen katveessa toistuvat kuviot
 Ollaanko tämä kesä näin?
sulla on syksyllä uudet kuviot
arkeologiset kaivaukset ja muut

 

---

Kertauskurssia kertauskurssin perään, sanakokeita, esseitä, yhtälöitä, ajotunteja, pyöräilyä ja kaatuilua jäisillä teillä, minuutteja unta ja elokuvaitkuja ja minä olen lain mukaan aikuinen.

Onko talvi ilman lunta? Joulukuu puolivälissä, jouluun yhdeksän päivää, milloin? Syksyhän se vasta, kirjoitukset kaukana, päättötyö ja lopputyö ja valmistuminen. Yritän välttää kliseitä, mutta miten muuten voi kuvata ajan kulumista? Valuu sormien välistä, lipuu ohitse, onkin jo mennyt. Valokuvia ja ryppyisiä käsiä harmaalla villahameella ja langanohuita sormia keskoskaapin seinän takana. Runo puuttuu, missä sanat, missä rytmi, missä riimit, mistä löydän Sormusten Herrojen pidennetyt versiot jotta pääsen karkumatkalle Keski-Maahan?

Ajatuksenrepaleita väsyneessä mielessä.