Kiitos, senkin paska

Luolasto

Minä pidin Luolastosta. Minä pidin sekavasta juonesta, siitä, ettei juonta oikeastaan ollut, minä pidin karmivasti huutavista entisistä, minä pidin luolissa yksin kulkevasta nuoresta arkeologista, minä pidin kliseisistä kynttilöistä pimeydessä.

Minä en pitänyt rakkaustarinasta.

Minä en pitänyt varsinkaan siitä, että rakkaustarinan osapuolet olivat nuori, vaalea, itseään etsivä nainen ja elämäänsä sekä avioliittoonsa kyllästynyt ikääntyvä mies.

Minä pidin näytelmän ensimmäisestä puoliskosta enemmän. Se oli enemmän eksyksissä, itkuisempi ja synkempi. Se pohti aikaa paremmin kuin yksikään blogitekstini koskaan tulee pohtimaan. Sormet naputtivat polvia kirkuen kirjoittamisenhalua, pitäisi saada ylös, pitäisi jatkaa ajatusta, pitäisi kirjoittaa jotakin ihan omaa. Ainakin saada muutama ajatuksenrepale paperille. Liikaa sulateltavaa, mielestä jäävät tärkeimmät palat.

Paikkoja on niin paljon helpompi rakastaa kuin ihmisiä. Jos paikka muuttuu tai tuhoutuu, se ei koskaan ole paikan oma vika.

Entiset. Kolme naishahmoa tummissa vaatteissa, vaaleat hiukset säihkyen pimeydessä, pääkallomaisiksi meikattujen kasvojen ympärillä. Kirkumista, kuolemaa, pelkoa ja pelottelua. Entiset uhkaavine ja samalla hentoine olemuksineen punoivat koko tarinan yhdeksi verkoksi, yhdistelivät säikeitä, pysyivät kaukana taustalla ja silti tulivat kiinni ihoon - ja mieleen. Aikaa. Meillä ei ole aikaa. Me olemme jo kuolleita, menneitä, kuljemme kohti tuhoa, hiipumista luolastojen pohjalle kevyiksi kuolemankeijuiksi, jotka kävelevät seinillä ja hakkaavat tuhatvuotista kalliota auringon unohtaineina.

Me olemme entisiä. Meitä ei enää ole.

Kolme insinööriä etsimässä paikkaa ydinjätteille. Muovikepeillä kolistelua, kuivia vitsejä ja hyvää huumoria. Tavallaan päähenkilöt, tavallaan humoristinen sivujuonne. Nainen pomona sai pisteitä, samaistumiskohteen löysin vanhemmasta miesinsinööristä, joka totesi, että "Välillä minua itkettää ihan ilman syytä, eikä muiden tarvitse siitä välittää tai ottaa huonoa omaatuntoa." Suurimmat naurut pääsivätkin juuri insinöörien seikkaillessa pitkin luolia.

Ihminen on heikko. Sitä pitää auttaa. Siksi on insinöörejä.

Sitten oli vielä se omituinen opas ja lauma toimittajia. Perushuumoria. Nauratti ja viihdytti, mutta ei sykähdyttänyt.

Ja sitten oli se vartija. Se vartija, joka meni ja rakastui. Voi miksi, miksi joka paikassa pitää olla rakkaustarina, miksei joku voi sanoa, että tämä toimisi ilmankin - että tämä toimisi paljon paremmin ilman. Olihan suudelma vaijereista roikkuessa hieno, ja saahan rakkaudesta loistavia monologeja, jota viiltävät luolaston viileää ilmaa. Saahan siitä ahdistusta ja pelkoa. Mutta silti romanssin ainoa minua miellyttänyt palanen oli arkeologin loppumonologin päätös: Kiitos, senkin paska.

Silti minä pidin näytelmästä. Loistavia ajatuksia, loistavia oivalluksia, loistavaa lavan ja valojen käyttöä. Mutta ennen kaikkea niitä ajatuksia. Miten kauniisti ja haparoivasti voi puhua ajasta ja sen loppumisesta, menneisyydestä ja pelottavasta tulevasta. Miten luolien huomaamattomimmat, kurjimman näköiset olennot saavat suurenmoisen symboliarvon.

Olmit eivät elä pitkään - vaan äärimmäisen hitaasti.

Ja miten paljon väsyneenä voi nauraa niille kaikkein typerimmille jutuille.

"Voi helvetin helvetti!"
"Mikä siellä on?"
"No VERINEN KÄSI!"

...ja miten paljon yksinkertainen, monesti todettu asia voi satuttaa.

"Ei syyllisyys mitään auta. Ei herätä henkiin lasta, ei täytä kaivoa, ei palauta taloa raunioista."

Luolasto. Pimeä, kylmä paikka. Uskomaton, kiehtova paikka. Karmivuudellaan ja kauneudellaan hurmaava paikka. Näytelmä, jonka sulatteluun ei riitä yli viikko ja yksi blogiteksti. Lopun kynttilöiden aikanakin tuli pohdittua aikaa ihan arkisesti. Kuinka kauas ne aikovat mennä, kuinka kauan kynttilät palavat, kuinka kauan pitää istua paikallaan ihmisiä täynnä olevassa paikassa keskellä pimeyttä, kuinka kauan pitää kestää halua mennä koskettamaan liekkejä. Huumaava tunne, loppuiko se jo, miksei ollut paperia mukana.

Loistavia kynttilöitä joka puolella ympärillä, ainoat valopisteet keskellä pimeyttä - niin olisi hieno sanoa, mutta myös exit-kyltit hohtavat valoina keskellä pimeyttä. Ajatuksenrepaleita pimeydessä.