Miksi on kiire eikä mitään tule tehtyä. Miksi se hento toive siitä, että ehkä tänä syksynä sitä ei tulekaan, hajosi päivässä vitsiksi joka ei vieläkään naurata. Miksi aina tulee marraskuu ja murjoo.
Miksi minä en lue? Helmikuussa kirjoitin siitä, kuulunko tänne, näiden oikeiden kirjallisuusihmisten pariin, näiden kirjoja ahmivien ja vapaa-ajalla dostojevskeista keskustelevien joukkoon.
Minä kuulun tänne.
Tänä syksynä olen purskahdellut pääainerakkautta ja haaveillut päivästä, jona nimeni edessä puhujaluettelossa lukee FT. Olen kirjoittanut, "vaan ficciä", ja ollut siitä niin onnellinen ettei sitä voi käsitellä - vaan ficciä, ensimmäistä asiaa aikoihin, vuodattanut sanoja näppäimistölle ja huumaantunut niistä taas, elänyt niitä harvoja onnellisia hetkiä ysiluokalta. Sekin hiipui, tiedosto ollut koskematon yli kuukauden. En ole ehtinyt, en ole muistanut. Ei siitä tullut rutiinia vaikka viisitoista sivua siirtyivät sormilta näppäimille pulppuilevan helposti, rauhoittaen.
Olen tarttunut kirjoihin ja laskenut ne käsistä muutaman sivun jälkeen.
En siksi, etten jaksaisi, en siksi etten osaisi. Siksi että tunnen niin paljon samaan aikaan. Miksi minä en lue? Kyyneliä silmissä ja kylmiä väreitä pitkin kehoa, vaeltamassa selkärangasta sormenpäihin ja päänahkaan ja varpaisiin asti. Jotakin suurta ja ääretöntä syvällä rinnassa. Kauneutta mustissa sanariveissä. On paljon helpompaa avatana netflix tai hbo, upota toiseen maailmaan ruudun läpi, nauttia siitä ja pureskella kynsiä jännityksestä, haluta heti uusi jakso ja kausi ja koko yön maraton. Sanon aina kirja kun kysytään kirja vai tv-sarja/elokuva ja tunnen huonoa omaatuntoa. Yritän kuulostaa sivistyneeltä, enhän minä oikeasti lue enää melkein yhtään. Joskus luin, kirjakaupalla, naureskelin kun äikänope sanoi lukevansa kirjan viikossa - onpa vähän. Nyt en muista milloin viimeksi sain kirjan loppuun. Opiskelen vittu kirjallisuutiedettä. Ja rakastan kirjoja. En jaksa tuntea sitä kaikkea mitä ne laittavat liikkeelle.
Kesken on:
Juuli Niemen Tuhat tytärtä. Se sattuu liikaa, luen yhden runon ja laitan pois, en halua käsitellä näitä asioita nyt. En jaksa käsitellä näitä asioita nyt.
Tomas Tranströmerin jättirunokokoelma johon on upotettu monta kokoelmaa. Niin kaunista, sielua hiveleviä ja kanssani samaan tahtiin hengittäviä sanoja. Selailen ja ihmettelen, haluan laittaa jokaisen säkeen instagram-kuvien alle. En jaksa irrota nettimaailmastani, en jaksa avautua kauneudelle.
Juuli Niemen Et kävele yksin. Sen parista pakenin kirjoittamaan tätä, muistin taas miltä tuntuu kun ei saa henkeä sen takia että joku on laittanut kirjaimia tähän järjestykseen, maalannut kuvat Adasta ja Egzonista joiden kanssa minulla ei ole melkein mitään yhteistä mutta joiden tunteisiin melkein liukenen samaistumisen voimasta.
Selasin runovihkoa. Vuodelta 2012 sanojen tulvaa, raakuutta ja roheisuutta. Huonoa kirjallisuutta, aitoa tunnetta. Joukossa säkeitä joista voin ehkä olla melkein ylpeä. Vuodelta 2013 ja 2014 vähemmän, edelleen pureskelemattomia tunteita, ehkä vähemmän yritystä aitoa runollisuutta kohti. 2015 muutama pätkä. 2016 tuskin mitään. Miksi en kirjoita? Kirjoitan kun voin pahoin, voin pahoin kun en kirjota. Paradoksi ja kehä. Saamattomuus. En ajattele enää runoina, ajattelen 140 merkin tiivistelminä ja typerinä jodelvitseinä. Ajattelen kiireenä ja tilana jossa ei voi pysähtyä maistelemaan tunteita. En kirjoita runoja koska ne vaativat ajatusten purkamista paperille. En lue kirjoja koska ne laittavat ajatukset laukkaamaan kuin pillastunut täysiverinen. Yritän takertua siihen että minä luen, minä kirjoitan, minä olen runotyttö, kuivia latteuksia kielellä. Minä haluan.
Haluan lukea ja kirjoittaa ja olla se ihminen jonka hartain toive on julkaista romaani, en se joka hymyilee nätisti ja päänsä sisällä naureskelee ivallisesti sille tytölle joka sanoo että hänen hartain toiveensa on julkaista romaani. Minä haluan lukea kirjan päivässä ja kirjoittaa viisitoista runoa tunnissa ja elää sanoissa. Minä haluan palata Juuli Niemen kirjan pariin ja itkeä ja tuntea. Minä haluan kirjoittaa runokirjan. Minä haluan selvitä tästä talvesta ja hengittää taas keväällä, katsella taaksepäin ja nähdä uusia tiedostoja ja lyhyeksi kuluneita lyijykyniä.
Samaan aikaan tunnen tämän oikeasti ja ajattelen että mitä tekotaiteellista melodramaattisuutta. Olisinpa vain yksi puoli.
Ajatuksenrepaleita sanoista.
keskiviikko 16. marraskuuta 2016
keskiviikko 24. elokuuta 2016
Oliko kesää ollenkaan
Tämän vuoden tavoite oli alun perin kirjoittaa kerran kuukaudessa. Nyt kaksi katosi vailla sanaakaan. Kiire, kiire, kiire, ahdistus. Muutto ja työt ja maailmantuska ja tulevaisuudenpelko ja mittaamattomat verensokerit.
Tuntuu, että olen tuskin huomannut koko kesää. Muistan yhden aurinkoisen päivän - vapaapäivä, laitoin instagramiin kuvan tekstillä "olin melkein unohtanut miltä aurinkoisuus näyttää" ja seikkailin takapihan villiintyneessä vadelmapusikossa. Sitä ennen tyhjää, sen jälkeen tyhjää. Mitä tapahtui? Aamuja unisena vanhassa sängyssä, vihiksiä ja viiliä repussa, auton kello aina liian pitkällä, imurointia ja vessojen siivoamista. Asiakkaita ja pankkivailuottoja, pieni hetki, pahoittelen, valitettavasti, niin kun ei tuolle säälle voi mitään, haen tuolta kylmiöstä, yhdeksän euroa kilo, meillä olisi kahden kokoisia pahvilaatikoita. Hukkasin itseni ihmismäärään, valvoin odottamassa työpaitaa pyykkikoneesta. Ei kehtaisi valittaa kun niin moni jää ilman töitä ja palkka kyllä hymyilytti - voin ostaa itselleni jotain kivaa ensimmäistä kertaa vuoteen. Ehkä sen farkkutakin jota olen pyydellyt äidiltä koko kesän? Farkut polvista puhki, pitäisi hankkia uudet. En jaksa ihmispaljoutta ja sovitusrumbaa. Ruutupaidoissa ja polvet rikki vanhat naarmut paistaen.
Tämä oli ensimmäinen kesä, kun olin "oikeissa töissä" - pidempään kuin viikon tai pari, kassan takana. Ei pahimmasta päästä, työympäristö ihana ja pomot mukavia. Työkavereiden kanssa sai juteltua, en mokaillut pahemmin. Silti rankkaa.
Rankinta siksi, että vapaata ei ollut. Kotona - vanhempien kotona, vanhassa kodissa, mikä se on minulle - muutto ja itkua ja vihaisia murahduksia ja sydäntä riipivää nostalgiaa. Äiti muuttaa täällä ja isä Helsinkiin. Kukaan ei sano mitään. Ei kysytä - ero vai asumusero vai vain viikoiksi töihin? En minä itsekään tiedä. Ensin piti olla kokeilu, sitten lähtikin paperit, sitten taas katsotaan miten tämä sujuu. Samaan aikaan helpotus - ei enää sitä kamalaa tunnelmaa jossa ei uskalla rentoutua hetkeksikään, jossa ei uskalla puhua kenellekään, jota kukaan ei oikeasti ymmärrä. Joo, mun vanhemmat on yhdessä. Ei se kerro mitään siitä miltä oikeasti tuntuu. Muuttaminen on kamalaa. Kesäkuun alusta purettu ja pakattu ja jaettu tavaroita. Naapurit apuna, tekevät enemmän kuin minä. Äiti lomalla pakkaamassa, ei siis oikeasti lomalla vaan kaksineljäseitsemänlaatikkohelvetissä. Olen melkein onnellinen kun pääsen töihin pakoon - mutta silti, minun vanha huoneeni edelleen kaaoksena, pitäisi pakata pakata käydä läpi heittää pois vielä kahdeksan tunnin työvuoron jälkeenkin vaikka jalat tuskin kantavat ja polveen sattuu niin etten voi kävellä normaalisti. Siskot oireilee, äiti ja isäkin, kukin tavallaan - kiukulla, itkulla, vihalla, hiljaisuudella, makeanhimolla, ripustautumisella, eristäytymisellä. Vahingossa syyttävillä kommenteilla ja riitaisuudella. Pelottaa kaikkien puolesta - mitä jos se, mitä jos se, mitä jos se. Harmaassa sumussa päivien läpi. Kenellekään ei voi puhua.
En näe kavereita. En lue. En kirjoita. En edes katso sarjoja. Ei ehdi, ei jaksa. Asko ja Isku ja Sotka ja Ikea. Tapetti maali sänky lipasto mieti valitse päätä. Minulla on huone äidin uudessa kodissa - tai vierashuone työhuone. Valitsin sänkysohvan ja lipaston ja maailman ihanimman tapetin joka on ollut seinässä melkein kaksi viikkoa mutta en ole sitä nähnyt koska maalari tuli samana päivänä kun lähdin Turkuun. Koko kesän olen kaivannut tänne, omaan kotiin, omaan luolaan, omiin piireihin. Lähdin maanantai-iltana kahdeksan tunnin työpäivän jälkeen. Lauantaina halasin äitiä itku silmässä ja sanoin, että olen kateellinen. Kun minä en saa asua täällä. Kun minun pitää lähteä pois. Kun olen ollut koko teini-ikäni siinä yhdessämuttaeioikeastieroprosessihelvetissä. Kun on ollut niin kivaa olla me neljä ja koirat, ehtiä katsomaan yhdessä illalla yksi jakso jotain ohjelmaa, purkaa rauhassa eikä ikuisesti pakata kiireessä. Maanantaina tulen töistä niin helvetin nälkäisenä, isä on käymässä hakemassa jotain unohtuneita tavaroita ja katsomassa lasten asuinoloja. Äiti jossakin. Isä siirtää tavaroita siskojen kanssa, minä etsin ruokaa. Keittokattila tyhjänä tiskaamista odottamassa. Äiti ei vastaa puhelimeen. Syö nuudeleita, sanoo pikkusisko. Haluatko että haetaan pitsaa, sanoo isä. En halua, minä ulvon kolmevuotiaan kauppaitkukohtaustyylillä. Nyt on mun vika ilta kotona ja syön nuudeleita koko viikon Turussa kun en ehdi tehdä ruokaa ja ollaan syöty koko kesä pikaruokaa kun kukaan ei jaksa tehdä ja minä ajattelin että saisin kotiruokaa ennen kuin lähden. Hysteria ja vesiputousitku. Isä tekee ruokaa. Äiti tulee kotiin. Keitettyjä perunoita ja parempi mieli. Kunpa olisi aina näin - kaikki kotona, mutta ei niin kuin on ollut - olisi tavallista, välillä onnellistakin. Halauksia ja bussiin, omaan kotiin.
Siltä tämä tuntuu - omalta kodilta. Silti kotina ajattelen myös sitä vanhaa taloa. Yhdeksän vuotta samojen seinien sisällä. Pitää yrittää tottua ajattelemaan toisin. Nyt on äidin koti, isän koti ja oma koti. En ole jaksanut tehdä ruokaa vielä kertaakaan, elän yliopistoravintoloilla ja leivällä. Ja omenapiirakalla jota äiti osti kun oli käymässä. Kerran jo puhelinriidelty. Ehkä tämä tästä arkistuu. Oma koti, oma pyykkikone, omat tiskit, omat likaiset lakanat. Ensimmäisinä takaisinolopäivinä puunatut keittiö ja kylppäri - kesä äidin siivousstandardeissa sai oman olon näyttämään paljon törkyisemmältä.
Viikonloppuvierailut pelottavat - miten osaan olla tasapuolinen. Joulu pelottaa. Tulevaisuus pelottaa. Minun hyvin hypoteettisilla lapsillani ei ole sitä yhtä mummolapappalaa. Syyslomasuunnitelmat erikseen, ei yhteisiä reissuja. Ei voi pyytää isää poraamaan sitä reikää seinään siellä eikä äitiä tekemään ruokaa tuolla. Miten ne pärjäävät, perinteisissä sukupuolirooleissa tiukasti istuneet ja omakotitaloelämään tottuneet ihmiset.
Mietin Theory of Everythingin loppua. Eroa kaikkien vaikeiden vuosien jälkeen.
Look what we made. Hymy.
Olen oikeasti sitä mieltä että yksin onnellisena on niin paljon parempi kuin väkisin yhdessä onnettomina. Se vaan ei ole aina niin selkeää. Mitä jos haluaisi enemmän kuin mitään muuta, mutta edes kahdenkymmenen vuoden jälkeen yhdessäelo ei vieläkään toimi?
Ajatuksenrepaleita kyynelten takaa.
Tuntuu, että olen tuskin huomannut koko kesää. Muistan yhden aurinkoisen päivän - vapaapäivä, laitoin instagramiin kuvan tekstillä "olin melkein unohtanut miltä aurinkoisuus näyttää" ja seikkailin takapihan villiintyneessä vadelmapusikossa. Sitä ennen tyhjää, sen jälkeen tyhjää. Mitä tapahtui? Aamuja unisena vanhassa sängyssä, vihiksiä ja viiliä repussa, auton kello aina liian pitkällä, imurointia ja vessojen siivoamista. Asiakkaita ja pankkivailuottoja, pieni hetki, pahoittelen, valitettavasti, niin kun ei tuolle säälle voi mitään, haen tuolta kylmiöstä, yhdeksän euroa kilo, meillä olisi kahden kokoisia pahvilaatikoita. Hukkasin itseni ihmismäärään, valvoin odottamassa työpaitaa pyykkikoneesta. Ei kehtaisi valittaa kun niin moni jää ilman töitä ja palkka kyllä hymyilytti - voin ostaa itselleni jotain kivaa ensimmäistä kertaa vuoteen. Ehkä sen farkkutakin jota olen pyydellyt äidiltä koko kesän? Farkut polvista puhki, pitäisi hankkia uudet. En jaksa ihmispaljoutta ja sovitusrumbaa. Ruutupaidoissa ja polvet rikki vanhat naarmut paistaen.
Tämä oli ensimmäinen kesä, kun olin "oikeissa töissä" - pidempään kuin viikon tai pari, kassan takana. Ei pahimmasta päästä, työympäristö ihana ja pomot mukavia. Työkavereiden kanssa sai juteltua, en mokaillut pahemmin. Silti rankkaa.
Rankinta siksi, että vapaata ei ollut. Kotona - vanhempien kotona, vanhassa kodissa, mikä se on minulle - muutto ja itkua ja vihaisia murahduksia ja sydäntä riipivää nostalgiaa. Äiti muuttaa täällä ja isä Helsinkiin. Kukaan ei sano mitään. Ei kysytä - ero vai asumusero vai vain viikoiksi töihin? En minä itsekään tiedä. Ensin piti olla kokeilu, sitten lähtikin paperit, sitten taas katsotaan miten tämä sujuu. Samaan aikaan helpotus - ei enää sitä kamalaa tunnelmaa jossa ei uskalla rentoutua hetkeksikään, jossa ei uskalla puhua kenellekään, jota kukaan ei oikeasti ymmärrä. Joo, mun vanhemmat on yhdessä. Ei se kerro mitään siitä miltä oikeasti tuntuu. Muuttaminen on kamalaa. Kesäkuun alusta purettu ja pakattu ja jaettu tavaroita. Naapurit apuna, tekevät enemmän kuin minä. Äiti lomalla pakkaamassa, ei siis oikeasti lomalla vaan kaksineljäseitsemänlaatikkohelvetissä. Olen melkein onnellinen kun pääsen töihin pakoon - mutta silti, minun vanha huoneeni edelleen kaaoksena, pitäisi pakata pakata käydä läpi heittää pois vielä kahdeksan tunnin työvuoron jälkeenkin vaikka jalat tuskin kantavat ja polveen sattuu niin etten voi kävellä normaalisti. Siskot oireilee, äiti ja isäkin, kukin tavallaan - kiukulla, itkulla, vihalla, hiljaisuudella, makeanhimolla, ripustautumisella, eristäytymisellä. Vahingossa syyttävillä kommenteilla ja riitaisuudella. Pelottaa kaikkien puolesta - mitä jos se, mitä jos se, mitä jos se. Harmaassa sumussa päivien läpi. Kenellekään ei voi puhua.
En näe kavereita. En lue. En kirjoita. En edes katso sarjoja. Ei ehdi, ei jaksa. Asko ja Isku ja Sotka ja Ikea. Tapetti maali sänky lipasto mieti valitse päätä. Minulla on huone äidin uudessa kodissa - tai vierashuone työhuone. Valitsin sänkysohvan ja lipaston ja maailman ihanimman tapetin joka on ollut seinässä melkein kaksi viikkoa mutta en ole sitä nähnyt koska maalari tuli samana päivänä kun lähdin Turkuun. Koko kesän olen kaivannut tänne, omaan kotiin, omaan luolaan, omiin piireihin. Lähdin maanantai-iltana kahdeksan tunnin työpäivän jälkeen. Lauantaina halasin äitiä itku silmässä ja sanoin, että olen kateellinen. Kun minä en saa asua täällä. Kun minun pitää lähteä pois. Kun olen ollut koko teini-ikäni siinä yhdessämuttaeioikeastieroprosessihelvetissä. Kun on ollut niin kivaa olla me neljä ja koirat, ehtiä katsomaan yhdessä illalla yksi jakso jotain ohjelmaa, purkaa rauhassa eikä ikuisesti pakata kiireessä. Maanantaina tulen töistä niin helvetin nälkäisenä, isä on käymässä hakemassa jotain unohtuneita tavaroita ja katsomassa lasten asuinoloja. Äiti jossakin. Isä siirtää tavaroita siskojen kanssa, minä etsin ruokaa. Keittokattila tyhjänä tiskaamista odottamassa. Äiti ei vastaa puhelimeen. Syö nuudeleita, sanoo pikkusisko. Haluatko että haetaan pitsaa, sanoo isä. En halua, minä ulvon kolmevuotiaan kauppaitkukohtaustyylillä. Nyt on mun vika ilta kotona ja syön nuudeleita koko viikon Turussa kun en ehdi tehdä ruokaa ja ollaan syöty koko kesä pikaruokaa kun kukaan ei jaksa tehdä ja minä ajattelin että saisin kotiruokaa ennen kuin lähden. Hysteria ja vesiputousitku. Isä tekee ruokaa. Äiti tulee kotiin. Keitettyjä perunoita ja parempi mieli. Kunpa olisi aina näin - kaikki kotona, mutta ei niin kuin on ollut - olisi tavallista, välillä onnellistakin. Halauksia ja bussiin, omaan kotiin.
Siltä tämä tuntuu - omalta kodilta. Silti kotina ajattelen myös sitä vanhaa taloa. Yhdeksän vuotta samojen seinien sisällä. Pitää yrittää tottua ajattelemaan toisin. Nyt on äidin koti, isän koti ja oma koti. En ole jaksanut tehdä ruokaa vielä kertaakaan, elän yliopistoravintoloilla ja leivällä. Ja omenapiirakalla jota äiti osti kun oli käymässä. Kerran jo puhelinriidelty. Ehkä tämä tästä arkistuu. Oma koti, oma pyykkikone, omat tiskit, omat likaiset lakanat. Ensimmäisinä takaisinolopäivinä puunatut keittiö ja kylppäri - kesä äidin siivousstandardeissa sai oman olon näyttämään paljon törkyisemmältä.
Viikonloppuvierailut pelottavat - miten osaan olla tasapuolinen. Joulu pelottaa. Tulevaisuus pelottaa. Minun hyvin hypoteettisilla lapsillani ei ole sitä yhtä mummolapappalaa. Syyslomasuunnitelmat erikseen, ei yhteisiä reissuja. Ei voi pyytää isää poraamaan sitä reikää seinään siellä eikä äitiä tekemään ruokaa tuolla. Miten ne pärjäävät, perinteisissä sukupuolirooleissa tiukasti istuneet ja omakotitaloelämään tottuneet ihmiset.
Mietin Theory of Everythingin loppua. Eroa kaikkien vaikeiden vuosien jälkeen.
Look what we made. Hymy.
Olen oikeasti sitä mieltä että yksin onnellisena on niin paljon parempi kuin väkisin yhdessä onnettomina. Se vaan ei ole aina niin selkeää. Mitä jos haluaisi enemmän kuin mitään muuta, mutta edes kahdenkymmenen vuoden jälkeen yhdessäelo ei vieläkään toimi?
Ajatuksenrepaleita kyynelten takaa.
tiistai 31. toukokuuta 2016
Vuosi sitten ja nyt ja niin paljon kaikkea
Kirjoitin viimeksi huhtikuun ensimmäisenä päivänä. Nyt on toukokuun viimeinen. Kaksi kuukautta kadoksissa, välissä vappu ja sivukaupalla tekstiä, irtisanoutuminen ja helpotus, sisuksia riipiviä runoja ystäviä elokuvia kirjoja lettuja loppuja alkuja itkua odotusta.
Irtisanouduin ja koin suuremman helpotuksen tunteen kuin koskaan. Pari viikkoa meni leijuessa ilmassa siitä onnesta, että ei enää tarvitse. Niidenkin jälkeen on ollut kummallisen kevyttä.
Niin paljon asioita. Haluaisin puhua Paul Celanista ja Captain Americasta ja Kesän miekasta ja The Hidden Oraclesta ja Sekasin-ohjelmasta ja siitä miten ihanaa on asua yksin - siitä miten voi tulla kotiin aamuviideltä valon keskellä ja mennä nukkumaan selittelemättä mitään kenellekään, miten seuraavana päivänä voi istua parvekkeella lukemassa kirjaa ja paistaa lettuja ihan vaan koska tekee mieli.
Ensimmäinen vuosi yliopistossa takana. Kirjallisuuden perusopinnoista puuttuu vain yksi kurja kirjatentti. Eilen tuli vuosi ylioppilasjuhlista. Parin kuukauden päästä tulee vuosi vuokrasopimuksesta ja muutosta ja rakkaaseen Turkuuni tutustumisesta ja orientaatioviikosta ja auringossa sulamisesta tutustumispiirissä ja ensimmäisistä luennoista ja siitä tykkääkö kukaan minusta ja positiivisista ensivaikutelmista ja siitä viikosta kun söin joka päivä ja nakkeja ja makaronia ja siitä kun kävin ostamassa frojoa jokirannasta ja siitä kun eksyin Hansaan ja kävelyretkestä poispäin keskustasta ja Samppalinnanvuoren löytämisestä ja tutustumisista ja kaikesta.
Vuosi sitten en tuntenut niitä ihmisiä joiden kotiin saan mennä katsomaan jääkiekkoa kun omaa telkkaria ei ole, joiden tupareissa voin juoda itseni enemmän humalaan kuin koskaan ja lopulta havaita että suurin osa humalasta olikin matalaa verensokeria ja jotka tuovat sokeripaloja ja joiden kanssa voin istua vaatehuoneen lattialla puhumassa pahimmista peloista ja jotka ajattelevat kaikesta niin eri tavalla mutta silti samalla, jotka kävelevät yhdessä kotiin aina ja jakavat ihmeellisiä asioita ja maailman parhaita vitsejä, joiden kanssa voi istua kahvilla neljä tuntia ja sitten tuijottaa kellonaikaa koska tuntuu että on mennyt korkeintaan tunti, jotka halaavat ja lohduttavat kun alan itkeä kesken tenttikertausten.
Vuosi sitten pelkäsin, pysyisivätkö vanhat kaverit - ja yhä edelleen on kävelyretkiä, yhdessä itkeskelyä, sopimuksia HSM-maratonista, vierailuja toisen opiskelupaikkaan kuuntelemaan puolen vuoden onnellisuudet, ihmettelyt, surut ja ihmissuhteet - tajuamaan kuinka helppoa voi olla vaikka nähty ei olla lokakuun jälkeen, on vitsailuja kaupunkikilpailusta, retkiä katsomaan musikaaleja ja rutistamaan sormia poikki, halauksia ja viestejä ja jaettuja tumblr-posteja, elokuvanjälkeiskeskusteluja, tuntien puheluita joiden aikana taas tajuaa kuinka hyvin voi tuntea toisen ja miten vaikeaa on olla kokonaan eri kaupungissa.
Ja voi Turku! Rakkauskaupunkini. Koti. Vielä niin paljon löydettävää ja tutkittavaa ja koettavaa ja seikkailtavaa, mutta silti jo tavallaan niin tuttu ja turvallinen. On lempipaikkoja, salareittejä, tuttuja talojen julkisivuja, kauppoja ja pyöräkaistoja ja puistoja ja merenranta ja joki ja siltoja ja kirkkoja ja kauneutta ja tuttuutta ja kodikkuutta. Minä asun täällä. Oikeasti. Ei enää juureton olo, niin kuin syksyllä koti-ikävän kourissa molemmissa paikoissa. Vanhaa kotikaupunkia arvostaa myös enemmän - kunnon metsää ihan vieressä ja järviä järviä järviä. Silti Turun bussiin astuessa tuntuu siltä, että on menossa kotiin - ja tuomikirkolla pois hypätessä voi hyvin lähteä seikkailemaan, vaikka kello olisi jo kymmenen ja seuraavana päivänä tehtävää. Nauttia siitä, että aurinko laskee vasta yhdentoista jälkeen ja siitä, miten voi kiertää työmaan tuntematonta kautta ilman että kokee eksyneensä.
En tiedä mitä tästä kesästä tulee, paljon kysymysmerkkejä ja muutoksia ja uusia asioita ja loppuja. Asioita nousemassa pintaan vuosien takaa ja yhtäkkistä ymmärrystä monista murheista. Tuntematonta.
Ensimmäinen kesä kahden kaupungin välissä, ensimmäinen kesä ilman isosleirejä. Siivousta ja pakkausta ja niin paljon kirjoja ja ajatuksia ja keskusteluja. Nämä kaksi kuukautta vietetty opiskeluhuuruissa, sormet tiukasti tietokoneen näppäimistöllä, busseissa torkkuen ja välillä seikkaillen pitkin maata. Talviturkki heitetty jossakin välissä sekä mereen että jo kahteen eri järveen. Itketty ja naurettu ja palautettu esseitä opettajan sähköpostiin kello 02.27. Katseltu viisuja ja pelejä ja eletty mukana. Koko ajan liikkeessä, matkalla, jossakin. Kaiken kiireen keskellä ihmeellisen onnellisena. Ehkä vähitellen irtautumassa siitä ajatuksesta, että onnellisuus on vain jos se on koko ajan, joka sekunti, vailla värähdyksiä. Se voi olla taustalla odottamassa silloinkin kun itkettää ja pelottaa ja kaipaa samaan aikaan kuudentoista eri ihmisen luo. Se voi olla taustalla välähtävä ajatus siitä, että kaiken tuntemattomankin keskellä tästä kesästä voi tulla ihan hyvä.
Ajatuksenrepaleita auringonpaisteesta.
Irtisanouduin ja koin suuremman helpotuksen tunteen kuin koskaan. Pari viikkoa meni leijuessa ilmassa siitä onnesta, että ei enää tarvitse. Niidenkin jälkeen on ollut kummallisen kevyttä.
Niin paljon asioita. Haluaisin puhua Paul Celanista ja Captain Americasta ja Kesän miekasta ja The Hidden Oraclesta ja Sekasin-ohjelmasta ja siitä miten ihanaa on asua yksin - siitä miten voi tulla kotiin aamuviideltä valon keskellä ja mennä nukkumaan selittelemättä mitään kenellekään, miten seuraavana päivänä voi istua parvekkeella lukemassa kirjaa ja paistaa lettuja ihan vaan koska tekee mieli.
Ensimmäinen vuosi yliopistossa takana. Kirjallisuuden perusopinnoista puuttuu vain yksi kurja kirjatentti. Eilen tuli vuosi ylioppilasjuhlista. Parin kuukauden päästä tulee vuosi vuokrasopimuksesta ja muutosta ja rakkaaseen Turkuuni tutustumisesta ja orientaatioviikosta ja auringossa sulamisesta tutustumispiirissä ja ensimmäisistä luennoista ja siitä tykkääkö kukaan minusta ja positiivisista ensivaikutelmista ja siitä viikosta kun söin joka päivä ja nakkeja ja makaronia ja siitä kun kävin ostamassa frojoa jokirannasta ja siitä kun eksyin Hansaan ja kävelyretkestä poispäin keskustasta ja Samppalinnanvuoren löytämisestä ja tutustumisista ja kaikesta.
Vuosi sitten en tuntenut niitä ihmisiä joiden kotiin saan mennä katsomaan jääkiekkoa kun omaa telkkaria ei ole, joiden tupareissa voin juoda itseni enemmän humalaan kuin koskaan ja lopulta havaita että suurin osa humalasta olikin matalaa verensokeria ja jotka tuovat sokeripaloja ja joiden kanssa voin istua vaatehuoneen lattialla puhumassa pahimmista peloista ja jotka ajattelevat kaikesta niin eri tavalla mutta silti samalla, jotka kävelevät yhdessä kotiin aina ja jakavat ihmeellisiä asioita ja maailman parhaita vitsejä, joiden kanssa voi istua kahvilla neljä tuntia ja sitten tuijottaa kellonaikaa koska tuntuu että on mennyt korkeintaan tunti, jotka halaavat ja lohduttavat kun alan itkeä kesken tenttikertausten.
Vuosi sitten pelkäsin, pysyisivätkö vanhat kaverit - ja yhä edelleen on kävelyretkiä, yhdessä itkeskelyä, sopimuksia HSM-maratonista, vierailuja toisen opiskelupaikkaan kuuntelemaan puolen vuoden onnellisuudet, ihmettelyt, surut ja ihmissuhteet - tajuamaan kuinka helppoa voi olla vaikka nähty ei olla lokakuun jälkeen, on vitsailuja kaupunkikilpailusta, retkiä katsomaan musikaaleja ja rutistamaan sormia poikki, halauksia ja viestejä ja jaettuja tumblr-posteja, elokuvanjälkeiskeskusteluja, tuntien puheluita joiden aikana taas tajuaa kuinka hyvin voi tuntea toisen ja miten vaikeaa on olla kokonaan eri kaupungissa.
Ja voi Turku! Rakkauskaupunkini. Koti. Vielä niin paljon löydettävää ja tutkittavaa ja koettavaa ja seikkailtavaa, mutta silti jo tavallaan niin tuttu ja turvallinen. On lempipaikkoja, salareittejä, tuttuja talojen julkisivuja, kauppoja ja pyöräkaistoja ja puistoja ja merenranta ja joki ja siltoja ja kirkkoja ja kauneutta ja tuttuutta ja kodikkuutta. Minä asun täällä. Oikeasti. Ei enää juureton olo, niin kuin syksyllä koti-ikävän kourissa molemmissa paikoissa. Vanhaa kotikaupunkia arvostaa myös enemmän - kunnon metsää ihan vieressä ja järviä järviä järviä. Silti Turun bussiin astuessa tuntuu siltä, että on menossa kotiin - ja tuomikirkolla pois hypätessä voi hyvin lähteä seikkailemaan, vaikka kello olisi jo kymmenen ja seuraavana päivänä tehtävää. Nauttia siitä, että aurinko laskee vasta yhdentoista jälkeen ja siitä, miten voi kiertää työmaan tuntematonta kautta ilman että kokee eksyneensä.
En tiedä mitä tästä kesästä tulee, paljon kysymysmerkkejä ja muutoksia ja uusia asioita ja loppuja. Asioita nousemassa pintaan vuosien takaa ja yhtäkkistä ymmärrystä monista murheista. Tuntematonta.
Ensimmäinen kesä kahden kaupungin välissä, ensimmäinen kesä ilman isosleirejä. Siivousta ja pakkausta ja niin paljon kirjoja ja ajatuksia ja keskusteluja. Nämä kaksi kuukautta vietetty opiskeluhuuruissa, sormet tiukasti tietokoneen näppäimistöllä, busseissa torkkuen ja välillä seikkaillen pitkin maata. Talviturkki heitetty jossakin välissä sekä mereen että jo kahteen eri järveen. Itketty ja naurettu ja palautettu esseitä opettajan sähköpostiin kello 02.27. Katseltu viisuja ja pelejä ja eletty mukana. Koko ajan liikkeessä, matkalla, jossakin. Kaiken kiireen keskellä ihmeellisen onnellisena. Ehkä vähitellen irtautumassa siitä ajatuksesta, että onnellisuus on vain jos se on koko ajan, joka sekunti, vailla värähdyksiä. Se voi olla taustalla odottamassa silloinkin kun itkettää ja pelottaa ja kaipaa samaan aikaan kuudentoista eri ihmisen luo. Se voi olla taustalla välähtävä ajatus siitä, että kaiken tuntemattomankin keskellä tästä kesästä voi tulla ihan hyvä.
Ajatuksenrepaleita auringonpaisteesta.
perjantai 1. huhtikuuta 2016
Voisinko sulaa sammaleeksi
Kuinka voi viikossa väsyä niin että keväthuuto hiipuu huokaukseksi? Että pääsiäisloman viimeisenä päivänä painuu autosta astuttuaan parkkipaikan asfaltille makaamaan ja kesken koirien leikityksen turhaantuu perheeseen niin että kävelee metsään kannon nokkaan. Että pikkusiskon tullessa hakemaan kävelee syvemmälle ja löytää puun juurelta auringonpaisteisen sammalmättään, jolla makaaminen tuntuu olevan ainoa jaksattavissa oleva asia. Minä haluan sulaa sammaleeksi, hiipua juurten joukkoon. Muuttua metsäksi. Paeta esseitä ja töitä ja ihmisiä puiden pariin.
Tiistaina surkeat yliopiston vessassa piirretyt kulmakarvat ja kaikin puolin kurja olo. Jaksanko raahautua lemppariluennolle? Jaksoin ja taas virkistyin ensimmäistä kertaa koko päivänä, kuuden ja kahdeksan välillä, kun piti mennä aikaisin nukkumaan. Keskiviikkoaamuna kuumeinen olo, kokoukseen yhdeksäksi, kotiin. Kolmelta töihin. Työt ne hajotti sen ihanan kevätpäivän, josta viimeksi puhuin, jälkeen. Miten voi uupua niin paljon niin yksinkertaisesta hommasta, joka voisi olla ihan rentoa ja mukavaa, jota ei ole edes paljoa ja josta saa kaivattuakin kaivatumpaa rahaa kesän vuokriin? En ymmärrä. Keskiviikkoiltapäivänä sotamaalaus kasvoille. Meikkaamisesta tulee parempi olo, jos on aikaa panostaa. Kuori, kalvo, minun ja muiden välissä. Kaikkeni teen että edes näyttäisin omissa silmissäni hyvältä ennen kuin syöksyn surman suuhun. Vähän erilainen vuoro kuin aiemmat, menikin hyvin. Ilmakin keväinen, jaksoin vielä kauppaankin kotimatkalla. Helpotus. Torstaiaamuna kevätflunssa tosissaan, vetämättömyys, vuotavat silmät, kipeä kurkku, tukkoinen nenä, yöllä herääminen kylmyyteen. Piti panostaa koko päivä mutta en jaksanut edes luennolle. Tänään jäi työtkin väliin taudin takia. Ehkä pyydän lisäaikaa yhteen esseeseen ja annan itselleni kaksi sairauslomapäivää.
Ajantaju himmenee kesäajan valon takia. Ei kello voi olla vielä kahdeksaa, ulkonahan paistaa aurinko! Perjantai-iltana, nyt, alkaa tehdä jo mieli ulos kahden vuorokauden sisätiloissa piileskelyn jälkeen. Kuumeinen olo tosin edelleen, en taida vielä uskaltaa. Ehkä huomenna kirjoitan kolme esseetä, reippailen ja siivoan, vaihdan lakanat ja tiskaan. Ehkä en tee taaskaan mitään. Ehkä kiroilen ja haukun itseäni kun annoin pääsiäisen mennä kavereiden, perheen, koirien ja Simsin parissa opiskelujen sijaan. Ehkä en, kaipa se tuli tarpeeseen. Ehkä nöyrryn ja palautan yhden raakileena, pyydän toiseen käsittelykerran siirtoa ja kolmannen, täysin turhan, kiskon jostakin motivaatiota vastaavan tasoisena.
Iltapäivän ajan paistoi aurinko, äiti soitteli vointia ihan itsestään, jaksoin siirtyä sängystä nojatuoliin, mieli oli jo parempi. Jos saisin tehdä paljon sellaisia vuoroja kuin keskiviikkona enkä aina tarvitsisikaan kahden päivän toipumisaikaa itkeskelyineen neljän tunnin työvuoron jälkeen. Jos vaikka tottuisin normaaleihinkin vuoroihin, alkaisin pärjätä, saisin kokoon kesän vuokrarahat ja voisin hetken aikaa olla stressaamatta piinaavan maallisia raha-asioita. Onneksi on kevätaurinko, joka lämmittää selkää keittiön ikkunasta ja saa hetkeksi unohtamaan laskelmat. Enää viisi viikkoa ja kouluhuolet vähäksi aikaa takana. Alkaisipa taas kirjoituttaa, tulisipa lisää päiviä joina parvekkeen ovea voi pitää auki ja kuunnella hullaantuneiden lintujen kevätkonserttia. Tottuisinpa töihin ja toipuisin. Saisipa kesälläkin opintotukea ja voittaisinpa liput joillekin festareille laulamaan Kultaa hiuksissa laskevassa kesäauringossa. Uskaltaisinpa ostaa menolipun Berliiniin ja sanoa luennoilla, mitä ajattelen. Olisipa Turkukin täynnä järviä ja maailmassa rauha ja ilmastonmuutos kumottu ja kaikilla yhtä hyvä mieli kuin minulla puoli tuntia sitten kuvatessani parvekkeen kanervaa vielä kahdeksalta valaisevassa auringossa.
Ajatuksenrepaleita kuumeisesta kevätilmasta.
keskiviikko 16. maaliskuuta 2016
Olenko kevätkukkia
Suihkulähteen reunalla auringon viiltävässä valossa
rauha.
"Haluaisin olla orastava ja pastellinvärinen. Tuoksua raikkaalta ja kuulostaa palaavilta kurjilta ja rantaan lyöviltä ahtojäiltä."
- Pihtarihuorat -blogi 13.3.2016
Maailmaa on merkkejä tulvillaan: täydet pyörätelineet, pressujen peittämän suihkulähteen laidalla istuvat ihmiset, katupölyn täyttämät keuhkot ja auringon sokaisemat silmät. Tällaisina päivinä on helppo rakastaa maailmaa.
Ennen luentoa, kaksi tuntia keskipäivän jälkeen auringonvalo oli viiltävä, paljastava, paistoi läpi luistani ja paljasti jokaisen hiuksen, pölyhiukkasen, juonteen meikkivoiteessa, halkeaman kuivissa rystysissä.
Sieluni sirpaleita vasten muovitetun suihkulähteen pölyistä kaakelireunaa.
Luennon jälkeen, neljän ruuhkassa, valo oli lämmin, kultainen, lempeä. Lupaus - minä palaan vielä, näkemiin.
Minä haluan hengittää kevättä ja elää joka solullani viiltävässä auringossa joka näyttää kaiken.
Haluan istua suihkulähteen reunalla ja nähdä punaiset silmäluomet ja tuntea, kuinka valo koskettaa.
Olenko kevätkukkia vai talven kuluttamaa asfalttia?
Minä elän kevättä kaikin voimin - esseiden välissä, matkalla luennolta toiselle, kirjaston ikkunoiden takaa kaivaten.
Annan murheideni solista sulavan lumen mukana, pyörteillä katupölyn kanssa. Kirkkaassa auringonvalossa olen paljas kuin lehdettömät puut, särkyvä kuin viimeiset jäälautat. Suonissa kohisee kauneutta, säkeitä, kirkkautta.
Keväällä ymmärrän, mitä sanonnalla "runosuoni pulppuaa" tarkoitetaan.
Lenkkipolut ovat jäisiä, lehdet lupaavat pakkasen palaavan, puissa on pelkkää mustuutta.
Ja silti - joka soluni kihisee kevättä. Haluan huutaa niin kuin rakas Ronjani metsässään - keväthuuto!
Kaikkeuden kohiseva kauneus.
Talvenkalpeilla kasvoilla syvältä sielusta pulppuava riemu.
Kevät!
Olla samaan aikaan väsynyt ja virkeimmillään, kulunut, kulmikas ja uudestisyntynyt. Tyyni kuin järven taivasta peilaava pinta, täynnä poreilevaa iloa kuin soliseva puro.
Olla ainakin lupaus kevään kukkasista.
Ajatuksenrepaleita vielä pressujen peittämän suihkulähteen laidalta.
lauantai 13. helmikuuta 2016
Pelasta minut, Anna Shirley
Eilen heräsin yöunilta kello 15:11 ja koin epäonnistuneeni koko elämässä. Tiistaina ahdisti, keskiviikkona vitutti niin ettei enää edes vituttanut. Auringosta ei näy vilaustakaan, vuorotellen sataa räntää ja vettä, liukasta ja märkää. Onko rakkaus muutakin kuin välittäjäaineita? Minä en pidä vanhoista kirjoista. Ainoat syvälle sieluun iskeneet opintojen takia lukemani tekstit olivat Isaac Asimovin Kaksisataavuotias ihminen (1976) ja Don DeLillon Baader-Meinhof (oi) (2002). Eniten maailmassa rakastan Annabeth Chasea ja Nico di Angeloa, hahmoja nuorille suunnatuista fantasiasarjoista. Vietän enemmän aikaa sosiaalisissa medioissa kuin kirjojen parissa. En enää ajattele runonpätkinä.
Olenko minä ihan väärällä alalla?
Eilen heräsin yöunilta kello 15:11 nukuttuani melkein neljätoista tuntia heräten välissä vain kerran. Herätyskelloon kahdeltatoista. Kuka nukahtaa kahdeltatoista uudestaan kolmeksi tunniksi? Ja silti väsytti koko päivä. Ilta. Kirjallisuushistorian kertausta kavereiden kanssa. Päivittelyä kun en ole pitänyt mistään historiankurssiin liittyen luetuista kirjoista. Eivät ne huonoja ole olleet, mutta eivät hyviäkään. Enimmäkseen tylsiä. Empatiaa herättämättömiä. Hauskoja, välillä. Kotiin kävelin jäätävässä vastatuulessa, pyöränrunko kohmekarvan peitossa. Soitin äidille. Ehditkö jutella? Vähän. Vähän? Ja sitten itkin puhelimessa. Auttoi. Tuli ihan hyvä olo, vaikka unirytmivinkit ärsyttivät. Kyllä minä tiedän. Teoriassa. Käytönnössä sitten... Joo. Kylpyamme on ihana asia. Ja mustikkarasiat pakastimessa.
Halusin lukea enkä katsoa taas netflixiä.
Päätin numeron ja laskin hyllyn kirjoja - luen sen johon numero osuu. (En kuitenkaan lue, ajattelin jo laskiessa.) Khaled Hosseinin Ja vuoret kaikuivat. Ihana kirja. Kaunis ja surullinen. Osaan melkein ulkoa. Olen lukenut palasina yhteensä varmaan kymmenen kertaa. Leijapojan (sama kirjailija) lukeminen oli melkein spirituaalinen kokemus. Kirjassa pari-kolmesataa sivua. Yleensä luen 90 sivua tunnissa. Leijapoikaa luin melkein kuusi tuntia. Itkin niin paljon etten nähnyt eteeni, piti pysähtyä rutistamaan käsivarsia, pitämään itseä fyysisesti kasassa. (Kyllähän minä rakastan kirjoja!) Silti, ei tehnyt mieli tarttua siihen kirjaan. Eikä viereisiinkään, vaikka rakkaita ovatkin. (Rakastan kirjoja myös esineinä. Niiden rivistöjä pitkin on ihana liu'uttaa sormenpäitä, silitellä sivuja ja rutistaa rintaa vasten jälki-itkuja vuodattaessa.) Hetken mielijohteessa hyppäsin ylemmälle hyllylle. Anna-sarja. Rakkausrakkaus. Sain kummeilta koko sarjan peräkkäisinä syntymäpäivinä ja jouluina. Olen täydellisesti yli fantasiakirjahäpeästä, miksi tyttökirjahäpeä on vielä jossakin mielen pohjalla? Jokin osa alitajuntaa ehkä sanoi, että Annan Unelmavuodet voisi sopia juuri nyt, tähän elämäntilanteeseen. (En vieläkään ole kuvataideihmisiä, mutta Anna-sarjan kannet ja visuaalinen ilme ylipäätänsä ovat ihan äärettömän kauniita.) Voi Anna. Rakkaani, ystäväni, minä. Tutut hahmot, tuttu fontti, lukujen nimet, kuvailut, Annan ihana puhetyyli, viaton ja puhdas maailma. Ja silti niin paljon kosketuspintaa - nuoruudenkodin jättäminen, matka korkeakouluun, uusi kaupunki ja asunto, kaikki.
Milloin unohdin, että ensimmäinen sukulaissieluni oli Anna Shirley? (Paitsi että minä pidän hiuksistani mutta en nenästäni. Annarakas!)
- Mutta Anna, mihin filosofiasi on livistänyt?
- Se on hukkunut kauheaan yksinäisyyden ja koti-ikävän hyökyaaltoon. Olen kolme vuotta toivonut pääseväni korkeakouluun; nyt olen matkalla sinne enkä haluaisi olla. Mutta älä välitä! Hyvä tuuleni ja tyyneyteni palaavat heti, kun olen saanut itkeä kunnollisesti...
Ehkä en olekaan tuomittu lopettamaan ja romahtamaan ja hylkäämään unelmani. Ehkä se, että haluaisin nyt sanoa, että jos Anna Shirley oli peloissaan ja kärsi koti-ikävästä ja silti pärjäsi paremmin kuin hyvin, ehkä minullekaan ei käy huonosti, osoittaa että olen ihan oikealla alalla. Ehkä voin luottaa siihen, että Anna pysyy kirjan kansien välissä valmiina lohduttamaan vastaisuudessakin.
Ehkä äiti oli oikeassa (en ole vieläkään tarpeeksi vanha oikeasti sanomaan näin) eikä se haittaa, etten minä olen pitänyt niistä kaikista vanhoista kirjoista homeisine hahmoineen (anteeksi). Ehkä voin jättää ne huoletta muiden rakastettaviksi ja keskittyä häpeättä 1900-luvun kirjoihin, tyttökirjoihin ja nuortenkirjoihin ja fantasiakirjoihin ja sielua repiviin Leijapoikatyyppisiin kokemuksiin. (myös tyttökirjat ja nuortenkirjat ja fantasiakirjat repivät sielua! Olen lukenut Sen Kohtauksen Haadeksen talosta lukemattomia kertoja ja itken joka kerta. Nico-parka. Nico-rakas.)
Tänään paistoi aurinko. Pääsin ylös sängystä jo yhdentoista maissa. Olin tunnin ulkona imemässä auringonvaloa ihon ja kameran linssin läpi.
Kirjoitin ainejärjestön ystäväkirjan kohtaan Kaikki olisi hyvin, jos... aurinko paistaisi useammin.
Ajatuksenrepaleita unirytmin riekaleista.
Olenko minä ihan väärällä alalla?
Eilen heräsin yöunilta kello 15:11 nukuttuani melkein neljätoista tuntia heräten välissä vain kerran. Herätyskelloon kahdeltatoista. Kuka nukahtaa kahdeltatoista uudestaan kolmeksi tunniksi? Ja silti väsytti koko päivä. Ilta. Kirjallisuushistorian kertausta kavereiden kanssa. Päivittelyä kun en ole pitänyt mistään historiankurssiin liittyen luetuista kirjoista. Eivät ne huonoja ole olleet, mutta eivät hyviäkään. Enimmäkseen tylsiä. Empatiaa herättämättömiä. Hauskoja, välillä. Kotiin kävelin jäätävässä vastatuulessa, pyöränrunko kohmekarvan peitossa. Soitin äidille. Ehditkö jutella? Vähän. Vähän? Ja sitten itkin puhelimessa. Auttoi. Tuli ihan hyvä olo, vaikka unirytmivinkit ärsyttivät. Kyllä minä tiedän. Teoriassa. Käytönnössä sitten... Joo. Kylpyamme on ihana asia. Ja mustikkarasiat pakastimessa.
Halusin lukea enkä katsoa taas netflixiä.
Päätin numeron ja laskin hyllyn kirjoja - luen sen johon numero osuu. (En kuitenkaan lue, ajattelin jo laskiessa.) Khaled Hosseinin Ja vuoret kaikuivat. Ihana kirja. Kaunis ja surullinen. Osaan melkein ulkoa. Olen lukenut palasina yhteensä varmaan kymmenen kertaa. Leijapojan (sama kirjailija) lukeminen oli melkein spirituaalinen kokemus. Kirjassa pari-kolmesataa sivua. Yleensä luen 90 sivua tunnissa. Leijapoikaa luin melkein kuusi tuntia. Itkin niin paljon etten nähnyt eteeni, piti pysähtyä rutistamaan käsivarsia, pitämään itseä fyysisesti kasassa. (Kyllähän minä rakastan kirjoja!) Silti, ei tehnyt mieli tarttua siihen kirjaan. Eikä viereisiinkään, vaikka rakkaita ovatkin. (Rakastan kirjoja myös esineinä. Niiden rivistöjä pitkin on ihana liu'uttaa sormenpäitä, silitellä sivuja ja rutistaa rintaa vasten jälki-itkuja vuodattaessa.) Hetken mielijohteessa hyppäsin ylemmälle hyllylle. Anna-sarja. Rakkausrakkaus. Sain kummeilta koko sarjan peräkkäisinä syntymäpäivinä ja jouluina. Olen täydellisesti yli fantasiakirjahäpeästä, miksi tyttökirjahäpeä on vielä jossakin mielen pohjalla? Jokin osa alitajuntaa ehkä sanoi, että Annan Unelmavuodet voisi sopia juuri nyt, tähän elämäntilanteeseen. (En vieläkään ole kuvataideihmisiä, mutta Anna-sarjan kannet ja visuaalinen ilme ylipäätänsä ovat ihan äärettömän kauniita.) Voi Anna. Rakkaani, ystäväni, minä. Tutut hahmot, tuttu fontti, lukujen nimet, kuvailut, Annan ihana puhetyyli, viaton ja puhdas maailma. Ja silti niin paljon kosketuspintaa - nuoruudenkodin jättäminen, matka korkeakouluun, uusi kaupunki ja asunto, kaikki.
Milloin unohdin, että ensimmäinen sukulaissieluni oli Anna Shirley? (Paitsi että minä pidän hiuksistani mutta en nenästäni. Annarakas!)
- Mutta Anna, mihin filosofiasi on livistänyt?
- Se on hukkunut kauheaan yksinäisyyden ja koti-ikävän hyökyaaltoon. Olen kolme vuotta toivonut pääseväni korkeakouluun; nyt olen matkalla sinne enkä haluaisi olla. Mutta älä välitä! Hyvä tuuleni ja tyyneyteni palaavat heti, kun olen saanut itkeä kunnollisesti...
Ehkä en olekaan tuomittu lopettamaan ja romahtamaan ja hylkäämään unelmani. Ehkä se, että haluaisin nyt sanoa, että jos Anna Shirley oli peloissaan ja kärsi koti-ikävästä ja silti pärjäsi paremmin kuin hyvin, ehkä minullekaan ei käy huonosti, osoittaa että olen ihan oikealla alalla. Ehkä voin luottaa siihen, että Anna pysyy kirjan kansien välissä valmiina lohduttamaan vastaisuudessakin.
Ehkä äiti oli oikeassa (en ole vieläkään tarpeeksi vanha oikeasti sanomaan näin) eikä se haittaa, etten minä olen pitänyt niistä kaikista vanhoista kirjoista homeisine hahmoineen (anteeksi). Ehkä voin jättää ne huoletta muiden rakastettaviksi ja keskittyä häpeättä 1900-luvun kirjoihin, tyttökirjoihin ja nuortenkirjoihin ja fantasiakirjoihin ja sielua repiviin Leijapoikatyyppisiin kokemuksiin. (myös tyttökirjat ja nuortenkirjat ja fantasiakirjat repivät sielua! Olen lukenut Sen Kohtauksen Haadeksen talosta lukemattomia kertoja ja itken joka kerta. Nico-parka. Nico-rakas.)
Tänään paistoi aurinko. Pääsin ylös sängystä jo yhdentoista maissa. Olin tunnin ulkona imemässä auringonvaloa ihon ja kameran linssin läpi.
Kirjoitin ainejärjestön ystäväkirjan kohtaan Kaikki olisi hyvin, jos... aurinko paistaisi useammin.
Ajatuksenrepaleita unirytmin riekaleista.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)