Huomenna viimeinen tavallinen päivä

Lukioaikana olen

itkenyt koulun vessassa, kiroillut matikan laskuille, nauranut kippurassa, keksinyt kouluhäshtägejä twitteriin, lojunut lattialla tuijotellen lamppua koska se on vähemmän tylsää kuin ruotsin kielioppi, pinonnut koulukirjoja pääni päälle jotta se tieto valuisi paikalleen, tuhlannut post-it -lappuja ja konsepteja, kirjoittanut satoja esseitä, panikoinut miljoonaa asiaa, imitoinut opettajia, lukenut kirjoja, viitannut tuhansia kertoja, saanut uusia ystäviä, käynyt keskiyöllä elokuvissa, riidellyt, sopinut, kirjoittanut kaikki saksan epäsäännölliset verbin lapuille, keksinyt hurjasti periaatteita, unohtanut hurjasti periaatteita, luvannut tehdä verensokeriparannuksen, juonut alkoholia ensimmäistä kertaa elämässäni, saanut synttärilahjaksi helistimen, koukuttunut tumblriin, oppinut uskomattomia määriä asioita, kasvattanut itsetuntoani, pistänyt insuliinia kaveriini, kiukutellut mittarille ruokalassa, kirjoittanut opettajien juttuja muistiin, tehnyt roadtripin Turkuun, käsitellyt ala-astejuttuja, ollut mukana keksimässä mieletöntä määrää insidevitsejä, vastaanottanut tärkeän anteeksipyynnön, itkenyt matikantunnilla, valunut kauemmas kavereista, opetellut suunnistamaan siinä iik-kamalan-isossa rakennuksessa, seurannut Goodmanin rakentumista, kuullut sanan kypsyyskoe tuhat kertaa, tehnyt suullisen tekstitaidon vastauksen muumimukien valinnasta, unohtanut, istunut ravintolassa kolme tuntia, ajanut autoa ilman korttia (5m), istunut ensimmäistä kertaa kaverini auton kyydissä, väitellyt opettajien kanssa, saanut kymppejä ja kutosia, lojunut rannalla, rakentanut lumiukon, kiivennyt katolle, päässyt läpi kuviskurssin, värjännyt hiukseni pinkiksi, oppinut hirmuisesti uusia sanoja, luennoinut tekstitaidon osuuden turhuudesta, ihastunut, käynyt läpi itsetuntokriisejä, opetellut livetwiittaamaan ja harrastanut sitä melkoisesti, tullut paljon tietoisemmaksi ihmisoikeusasioista, isostellut hurjan määrän ihania pikkuisia, puolustanut Taylor Swiftiä ja Nicki Minajia, lähettänyt sähköpostia kansanedustajille, puhunut lavalla puolen koulun edessä, oppinut arvostamaan Renkoa, löytänyt diabetesmemet, koukuttunut lukuisiin tv-sarjoihin, kirjoittanut liian vähän, saanut epämääräisen feministiosani puhkeamaan kukkaan ja tavoittamaan kaiken toimintani, puhunut saksaa oikeiden saksalaisten kanssa, löytänyt Les Misérablesin, rakastunut instrumentaalikappaleisiin ensimmäistä kertaa elämässäni, ollut räjähtämäisilläni luennointitarpeesta, lukenut kirjan englanniksi, käynyt ulkomailla ilman vanhempia, viettänyt kokonaisia oppitunteja pelaten sudokua, moikannut koulututtuja kaupungilla, pitänyt tunnin mittaisen esitelmän, opetellut piirtämään kulmakarvoja, elänyt kokonaisen päivän suklaajätskillä ja vesimeloonilla, tullut täysi-ikäiseksi, tajunnut uudestaan että koulussa voi olla kivaa, kasvanut ihmisenä hurjasti ja silti ymmärtänyt, että matkaa riittää vielä - ja oppinut hirmuisesti maailmasta, ihmisistä ympärillä ja itsestäni.

 

Listaa voisi jatkaa vaikka kuinka pitkälle. Huomenna viimeinen tavallinen päivä lukiossa. Sitten enää kokeita, kuunteluita ja kirjoituksia. En ymmärrä. Pelottaa. Helpottaa. Ikävä tulee.

 

Ajatuksenrepaleita lopputyöstä huomenna.

Liian pieni näyte

Diabetespäivää - sitä nimittäin vietetään tänään, 14.11. Tämä teksti ei ehkä liity ilmiöön, mutta omaan aikaani kyllä, ja tämä tuntui sopivalta paikalta vähän selittää.

Diabetes asteli elämääni 27.10.2010 Hämeenlinnan Keskussairaalassa verensokerimittarin näyttäessä 20,9. Sinne sitten jäätiin, "terveenä" sairaalassa melkein viikko. Siitä asti on laskettu hiilareita, millimooleja, hbA1C-arvoja, ateriainsuliineja ja korjauksia ja vaikka mitä.

On niitä iltoja, kun haluaa vain mennä nukkumaan - ja sitten mittari sanoo vaikka 24,5. Pää on puuroa, suu kuiva, janottaa ja pissattaa ja ennen kaikkea vituttaa. Nukkumaaaaaan. Lisäsairaudet! Sokeudut ja jalat amputoidaan! Kuolet nelikymppisenä! Pitääkin vissiin valvoa ja mittailla. 24. Paljonkos pistäisi? Yötä vasten ei liikaa. Yksi yksikkö laskee suunnilleen kolme. Jos kymppiin tähtäisi, neljätoista, pyöristetään, isketään viisi. Sitten mittaillaan. Puolen tunnin päästä 22, siitä parikymmentä minuuttia ja 18. Tulee se alas. Nukkumaan.
...ja parin tunnin päästä herätään kylmässä hiessä, sormet tärisee paljonko kello onko laukussa pillimehu eikä join sen koulussa vaellus keittiöön sohvan selkänojasta tukea kaapista lasi jos se tippuu niin en jaksa missä mun mehu juon juon juon lisää näkkäri kelpaa ja vedän kohta varmasti juustohöylällä sormeen, istumaan äidin tuolille ja odottamaan, näkkärinmurusia putoaa yöpaidan päälle ja viiden minuutin päästä alan tajuta että tämä on minä, minä istun tutussa keittiössä kello 02.35 ja näkkäri loppui. Valot pois ja pimeässä takaisin omaan huoneeseen ja peiton alle ja nukkumaan. Aamulla mittari sanoo 13,4, taas kurja olo - mutta oikeastaan aika hyvä siihen nähden että yöllä oli matala, aika normaali, kroppani kun päättää lähes joka aamu, että nyt tarvitaan sokeria. Sensorista näki, että koko yö oli nätisti juuri sitä mihin illalla jäätiin - yleensä korjailujen jälkeen kasin luokkaa - mutta puoli kuudelta lähdettiin rakettina ylös.

Kouluruokailu, ehkä mitattu luokassa ennen, ehkä ei. Useammin ei. Ei ehdi jaksa muista halua. Söin ehkä 20 hiilaria, se tekisi kolme, mutta varmasti oli taas koholla kun aamupalalla unohtui laskea se korjaus. Myöhäistä mitata, lähtenyt jo nousuun. Laitetaan neljä. Tai neljä ja puoli? Joo. Paidanhelma ylös ja neula nahkaan.  Iltapäivällä on taas matala, sitten vedetään niitä pahanmakusia siripirejä niin että oksettaa ja tunnista menee ohi vielä enemmän kuin yleensä. Ilma suhisee korvissa kotiin pyöräillessä, tai ehkä se on sokeri. Sitten taas tärisyttää, talvitakissa ja kengät jalassa polvillaan eteisessä kaivetaan taas mittaria ja verta ja sormet niin kohmeessa ettei sitä tule, mittari valittaa että VIRHE NUMERO SE JA SE LIUSKAONGELMA TAI LIIAN PIENI NÄYTE ja sitten pitää löytää uusi liuska ja lisää verta ja sormeen sattuu ja mittari sanoo joko 2 tai 20 ja ihan yhtä paha olo molemmissa. Syödään tai pistetään, iltaruualla ehkä ihmeellinen 6,3 (WAU!!!) ja sitten taas pistetään liian myöhässä ja iltapalalla ollaan viidessätoista ja menee hermo ja sitten on taas ilta ja sama rumba toistuu.

Ja sitten jonain päivänä joku sanoo että on epäreilua kun ton ei tarvitse lukea diabetesaluetta terkan kokeeseen kun se osaa kuitenkin. Jep, minähän itse hommasin tämän taudin että voisin jättää sen yhden sivun lukematta. Sen yhden sivun, joka puhuu diabeteksesta ylipäätänsä, ehkä mainitsee muutaman eron ykkösen ja kakkosen välillä ja sitten taas jatkaa että diabeetikoilla. Ja sitten tulee taas joku ja kyselee että sattuuko ja valittaa kun piikit on ällöjä ja ihmettelee että voi kun mä en vaan jaksais tollasta. Kultapieni, vaihtoehdot on jaksa tai kuole. Tajuan, että piikkikammo on ihan yhtä vakava asia kun vaikka korkeanpaikankammo, mutta en aio huidella kolmessakympissä vaan sen takia. Saa sanoa, että pelkää piikkejä. Voin varoittaa, että nyt pistän, niin sitten tiedetään katsoa pois. Ei mun takia tarvitse totutella piikkeihin. Mutta ei jumalauta tarvitse syyllistää, että miksi sä teet noin mua inhottaa hyi kamala en pystyisi. En mäkään aina pysty. Siinä on vaan sellanen pieni juttu, että jos en pysty, niin sitten mennään aika pian ambulanssilla sairaalaan.

Ja sitten on niitäkin päiviä kun pitää istua vaatekaupan lattialle vetämään pillimehua. Ja niitä päiviä, kun pitää selvitä koulusta sairaalaan ja sairaalasta kouluun ja sanoa että joo pitkä sokeri laskussa suunta on oikea joo mittaan enemmän joo vähän sahalaitaa ollu ja matalia aika paljon ja pistän vasta aterian jälkeen joo tiedän että pitäisi ennen. Mutta joo pärjään. Kylmään bussipysäkille, siinä meni viikon kivoin tunti ja taas kohta pitäisi mitata ja laskea ja pistää ja pärjätä ja todeta että joo onhan tää vaan osa mua ja ihan helppo juttu kun hoitovälineet on niin hyviä ja ei se pistäminen satu eikä ärsytä yhtään kun tajuaa että joka paikassa on taas verta kun se sormi ei sitten tällä kertaa lakannutkaan vuotamasta.

Ja ainoa hauska asia on se että enkuksi voin vitsailla että jep pistän to avoid getting high. (Ja se, että sain ysilläkin suunnistaa parin kanssa. Sehän voi saada jonkun kohtauksen ja kuolla yksin sinne metsikköön!)

Raivoksi meni. Sen verran harvoin tulee puhuttua. Ei mua yleensä ärsytä, jos joku kyselee diabetesasioita, kerron ihan miellelläni. On vaan kiva, jos ihmisiä kiinnostaa enempikin kun se terkankirjan liibalaaba. Diabetes on Suomessa sen verran yleinen, että siitä pitäis puhua enemmän. Molemmista tyypeistä ja omilla nimillään. Ja pitäis puhua siitä, miten rankka ajatus on, että se ei lähde ikinä pois. Sano se parivuotiaalle, joka ei edes ehkä ymmärrä - sano se teinille, jolla piti olla koko elämä edessä ja vapaus nurkan takana. Loppuelämä pistämistä ja laskemista ja pelkoa.

Ja silti sen kaiken kanssa elää aika moni. Nostan hattua. Enkä muuten tarkoita, että diabeetikoita pitäisi kohdella kuin jotakin särkyvää, ihan normaalisti voi olla. Vähän vaan varoa, ettei ajattelemattaan päästä suustaan sammakoita - ja ymmärtää, että joinakin päivinä on rankkaa olla koko ajan sairas.