Veitsenterällä ja taas minuksi

Pelkkää riemupyörrettä maaliskuusta toukokuuhun. Ihmetystä ja ihastusta ja nollasta sataan. Ja sadasta nollaan. Viiden päivän putki, "löysin ton sieltä pöydältä".

Kuuden päivän putki, romahdusviikko, itkukohtauksia ja loppu. Yksi päivä liikaa. Pettymys ja itku ja suru ja vihaisuus ja olisin halunnut yrittää opetella.

Ihana kevät. Kummallinen kevät. Kylmä ja pitkä ja kaunis ja kirkas. Täynnä uusia asioita ja onnenpotkuja ja päiväkirjansivuja täynnä onnenpyörreihmetystä. Kurssinrepaleita ja tulevaisuusajatuksia ja yhteisiä asioita ja pyöräilyjä yo-kylään ja joenrantakävelyitä ja viestejä ja hymyilyä koko ajan. Puhutaan koko ajan mutta oikeastaan ei puhuta.

Viime viikko. Edeltävänä viikonloppuna pyöränrengas puhki ja essee revitty kasaan. Maanantai. Kevään viimeinen kokous, pihapelejä, illalla satamaan ja laivaan ainejärjestön ekskursiolle.

Pubissa peli, kaveri seurana, ensin hurrataan ja sitten itketään. Ensimmäistä kertaa tviittaan poikakaverista ja heti vanha kaveri kyselee ja vastaan hymiöillä. Iltapala ja tanssimaan, DJ nauraa Toton Africa -pyynnölle mutta soittaa sen silti ja riemuitsemme, kolme ihmistä tyhjällä tanssilattialle. Kuuden tunnin unille, aamulla Tukholmassa. Ylös ulos metroon tavarat hostelliin voiko näin aikaisin olla hereillä kulman kaupasta evästä ja puistopiknik-aamupalalle kylmässä. Leikkipuistoon riehumaan, kolme ihmistä kahden ihmisen pyörivässä keinujutussa ja kiljahduksia ja nauruja ja aurinko paistaa ja tulee lämmin ja on hauskaa ja kohta Gamla Stan ja kujat ja kirjakaupat ja museot ja vegeruokapaikat ja iltapäiväunet ja queer-pubiin katsomaan viisuja. Suomilippikset ja Suomen lippu ja hurraamme ja ruotsalaiset ovat innoissaan. Ei päässyt Suomi finaaliin, ruotsalaiset pahoittelevat aidosti pettyneinä. Yksi lähtee mukaan seuraavaan homobaariin. Matkalla metrotunneleissa lauletaan Finlandia ja opetetaan ruotsalaista sanomaan viinaa ja vittu. Homobaarissa tanssimista ja Mimsku meets Lyni -tunnelma, täydellistä. Macarenassa viinit lattialle. Yöllä vaellus hostellille, Tukholma on kaunis ja laulamme Take on Me ja Africaa. Seuraavana aamuna väsymys ja nauruhysteria ja kissaliitto ja rakastan ainejärjestöäni enkä edes näe mitään koska nauruttaa niin paljon että silmistä tuli vesiputoukset. Museoita ja kirjakauppoja ja kahviloita ja hakemaan tavaroita ennen kotiinlähtöä. Puhelin viedään metrossa taskusta ja ihmettelen kun en saa paniikkikohtausta vaikka voi vittu nyt oikeesti kuinka turisti voi olla. Laivassa taas ja peli taas ja sentään voitto tällä kertaa. Aamulla perillä, sim-korttiselvityksiä ja hetkeksi kotiin vaihtelemaan salasanoja.

Ei ehdi edes päiväunia ottaa kun kaveri tulee Hämeenlinnasta, AATU alkaa, ensimmäiset approt. Aurinko paistaa ja iloinen mieli vaikka väsyttääkin. Saan vanhan iPhonen jokseenkin toimintakuntoon ja voin kommunikoida. Mimosat terassilla ja siidereitä jokilaivoissa ja jee nähdään ekaa kertaa vapun jälkeen (voi vappu! se oli ihanin ja aurinkoisin ja huikein ja rakkain enkä luovu siitä tunteesta vaikka helposti voisin olla vähän katkera). Pitkä päivä jatkuu vaan, välipizza ja jatkopaikan jonoon, Kapteeni juotu ja haalarimerkki saatu, oliko se nyt tämän arvoista. Aikakone ja melkein nukahdus pöytään. Hämeenlinnakaveri lähtee ja jäädään nuokkumaan, vessassa käydessä pillahdan itkuun tietämättä miksi. Kotimatka yhdessä, alan itkeä kesken kaiken ja yritän selittää mutten osaa ja sanon kaikkea ja itken ja itken ja itken ja uskallan kysyä ja saan juuri oikean vastauksen mutta. Nukkumaan ja aamukahvin jälkeen yksin.

Henkinen valmistautuminen vujuille, kaveri tulee hetkeksi käymään, avaan oven hiukset kuivashampoossa ja hammasharja suussa, meikkaus ja menoks, juoksu alkoon ja jes ajoissa. Lausun ainejärjestön tervehdyksen kai ihan okei, ainakaan ei pyörry tai sotkeudu sanoissani kokonaan. Ruoka on hienoa, seurana tuttuja, puheet hauskoja, laulut sujuvat, tunnelma katossa, kirjoittelen kaverin ohjelmalehtiseen ja pompin pihalla instakuvaa varten. Jatkoilla törmään seinään koska en hallitse liian isoa tanssilattiaa, silmäkulma veressä ja naurua. Kaverin kanssa lopulta kotiin, ranskalaiset grilliltä ja nauran niin paljon että makaan keskellä Kaskenmäkeä (oikeasti naurusta, en humalasta). Kotona istutaan lattialla ja syödään, vieläkin nauran ja sitten itkunauran ja sitten itken niin paljon että itsekin pelästyn, väsymys ja masennusjäämät ja väsymys ja pelko siitä että mitä pidempään olen onnellinen sitä enemmän tuntuu siltä että kävelen veitsenterällä ja kohta putoan. Naama kyynelissä ja räässä ja ripsivärissä mutta kaveri on maailman paras ja antaa itkeä ja lohduttaa vaikken taaskaan osaa välttämättä selittää mikä on, vaikka purskahtelen itseänikin pelottavia rikkinäisyyksiä, pitää kädestä ja halaa ja seisoo vieressä silittämässä kun lopulta pesen naaman. Nukkumaan ja hetken suunnittelen että haluan keskustella ja pitää puhua että tämä jatkuisi näin helposti ja kevyesti ja ihanasti ja en minä osaa seurustella mutta haluan opetella koska haluan olla sun kanssa. Aamulla itkupäänsärky, aamukahvi, yhdessä kaverin kanssa glitterostoksille ja sitten yksin kotiin. Hetki lepoa, sitten viesti, saanko tulla käymään, ei mene kauaa kun ovi kolahtaa kiinni ja romahdan lattialle ja itken taas ja saan soperretuksi puhelimessa vujukaverille että voitko sä tulla tänne. Lupaa tulla ja varmistelee että pärjäänkö. Olo sellainen että tämä tuli kyllä ihan puun takaa mutta toisaalta tätähän koko ajan odotin.

Soitan äidille ja kerron ensimmäistä kertaa koko asiasta, sekin on ihana. Kohta tulee kaveri ja toinen ja glitteröidytään ja lähdetään katsomaan viisuja. Melkein nukahdan ja itken vieläkin välillä hiljakseen. Skippaan jatkot ja nukkumaan. Aamulla äitienpäivä, juoksen hiki päässä bussiin. Äiti vastassa bussin oven takana, ei autossa tai kotona kuten yleensä. Pikkusisko tervehtii sanomalla "Ootko sä ihan väsyny?", toinen huudahtamalla "Mitä sulla on silmässä? Sun naamahan on ihan glitterissä! Sä oot ihan trash!" ja sitten halaavat molemmat. Äitienpäiväperinnepiknik ja hyvä että lähdin käymään. Rauhoitun vähän, olen turvassa, olen lapsi, äiti sanoo että saat jutella jos haluat mutta ei ole pakko. Hiljalleen hiipii rauha ja ehkä helpotuskin. Ei ehtinyt olla vaikeaa. Oli ihana kevät. Opettelen asioita ja tämä on elämää.

Aamulla ajelen takaisin Turkuun. Kymppitie ja aurinko ja keskityn tiehen ja musiikkiin ja rauha. Käväisy kotona, meikit naamaan ja kevätjuhlille. Ainejärjestön tervehdys pyörtymättä ja tärisemättä ja tänne minä kuulun. Jatkoilla juomapeliä ja tanssia ja naurua ja pienenpieni avautuminen väliin ja kaikki on mulle niin kilttejä. Ystävyyttä ja liukumäki ja musiikkia ja tämä on tuttua ja turvallista ja täällä ollaan me, niin kuin aina aamuyön vikoina tunteina. Lintumekossa ja tanssimiseen hajonneissa sukkahousuissa. Kotiin kävelen seitsemän maissa aamulenkkeilijöiden seassa, aurinko paistaa ja pihoissa tulppaanit hehkuvat. Hymyilyttää. Toiveikasta. Ehkä romahdinkin vain muutamaksi päiväksi. On kevät ja on ainejärjestö ja on ystävät ja perhe ja oma koti ja aurinko. On miljoona asiaa muistuttamassa ja messenger-hiljaisuus johon pitää totutella. On surullinen olo. Ja saa ollakin. Mutta ehkä muutun taas minuksi. Viihdyn yksikseni ja tykkään rauhassa hölmöistä jutuista. Katson jääkiekkoa ja kevätretkeilen ja palaan kirjoitteluiden pariin. Iloitsemaan keväästä tutuista syistä. Suunnittelemaan kesää oman tahdin mukaan, ilman niitä huolia joita viime tekstissä mietin. Vielä kuukausi rakkaassa Turussa, sitten taas töihin, mutta tänä vuonna on vapaatakin ja luulen että viihdyn siellä, äidin kotona, rauhassa ja hyvin ja voin pyytää kavereita sinnekin tai lähteä Tampere-retkelle. Joskus olen tehnyt jotain hyvää kun olen kerran saanut näin ihania ihmisiä ympärille.

Ajatuksenrepaleita rönsyillen.

Vieläkin kevät

Aina kiire, vieläkin kiire. Viimeisten kurssien repaleiset loput ja tapahtumien täyttämät viikot. Vappu viikon päästä, pienet humanistisitsit jatkoineen ylihuomenna, sekunteja laskettu viime viikosta lähtien.

Maanantai-ilta, viikonloppu hujahti hetkessä. Koko viime viikko. Ja koko pääsiäinen. Pitkästä aikaa äidin luona käymässä, viikon insuliinimäärä viikonlopussa, vähän kavereita, koiria, siskoja, simssiä, uudet kevätkengät ja lumisade auringon välissä. Rauhassa ja ihan mukavaa, vaikka aika valuikin sormien välistä - ja oli taas niin ikävä. Omaa kotia ja Turkua ja turkujuttuja ja ihmisiä. Sitä edeltävällä viikolla taas sitsattiin, kaverikuvat otettu liian myöhään niiden ollakseen julkaisukelpoisia. Käväisy Dynamossa ja seisoskelua tuomiokirkkoaukiolla ja yöpyöräilyjä. Keskusteluja joita ei ehkä kannattaisi käydä niin humalassa mutta onneksi kertaukset selvin päin. Sanoja joita en osaa ollenkaan käyttää, sanoa ääneen tai edes ajatella mutta jotka lepattelevat hymyilyttämässä.

Viime keväänä kirjoitin siitä, miten totuttelen onnellisuuteen tasaisuutena eikä hetkellisinä ryöppyinä, miten odotan kesältä niin paljon vaikka vähän pelkäänkin. Alkukesä oli naurua ja auringonlaskuihailuja, kesäkesä sitten hajosikin muuttolaatikoihin ja aamuvuoroihin. Turkuikävä ja riemunryöpsähdyksiä tänne palaamisesta, ensimmäiset Mimesiskäynnit ja instakuva tekstillä "olen onnellinen", yksinkertaisesti ja helposti.

Nyt!

Toisaalta samanlainen olo kuin vuosi sitten, tuntuu ettei siitä olisi kuin hetki. Taas odotan kesää kuin kuuta nousevaa, ihmettelen onnellisuutta ja olen kotona täällä. Alkukesä lomaa, suunnitteilla kavereita ja pyöräretkiä ja mökkeilyä ja lomareissu ja kirjoja joista ei saa opintopisteistä ja vapautta. Ehkä yökävelen itseni eksyksiin ja hengitän ja olen keijukainen kesäyössä. Juhannukselta taas Hämeenlinnaan, äidin ja siskojen kanssa samojen seinien sisälle, töitä taas, aikaisia aamuja ja tuntikausien seisaallaanolosta kipeytyviä polvia. Kilohintoja ja tuotekoodeja opettelemaan. Ei eron seuraamista eikä muuttoa. Ei pakkaamista ja purkamista ja itkemistä ja epäilyä. Uimareissuja ja siskosbondailua ja koiralenkkejä ja järviä joka puolella ja kävelyitä ja lukemista sohvalla jalat kohti kattoa. Riordanin uutuus hetken päästä ja Linda Olssoniltakin kirjastohavaittu kirja siskoksista

Toisaalta olo kuin eri maailmasta. Kevät ollut pelkkiä hyökyjä ja miten minä voin olla niin puhtaasti riemuissani että talutan pyörän keskustasta kotiin koska pakko vähän pompahdella. Miten minä voin olla ahdistumatta bileissä joista tunnen vain yhden ihmisen. Miten minä voin kutsua jonkun mun kotiluolaan ja ajatella että tässä, näin on hyvä. Avautua asioista joista puhuminen parhaille kavereillekin oli niin pitkään niin hankalaa.

Kaveri jakaa lohikäärmetarroja kesken hengailun ja hihittelee vieressä että ota toi sydämillä ympäröity. Hyh enkäenkä en ota. (No otin silti. Koska se syöksee tulta ja on cool.)

Vieläkin kevät.

Hidas huhtikuu, edelleen yöpakkasia. Hujahdushuhtikuu hetkessä ohi ja hirveästi kaikkea. Kaksi viikkoa suunnilleen ja sitten loma. Loma. Lomalomalomalomaloma. 70 opintopistettä ja järjestöhommia ja silti ihmettelen miksi olen niin väsynyt. Ehkä ei pitäisi ihmetellä vaan vaikka nukkua.

Silti kevät. Pääsiäisenä järvet vielä jäässä mutta kevätaurinko männynrungoissa pakahduttavan kaunista. Deadlinesuma ja palelevat varpaat ja halu ulos aurinkoon. Ja kohta toukokuu, lempikuu, elämäkuu, loppukevät ja euroviisut ja mm-kisat ja ihaninta aikaa!

Vaikka vähän nyt huolestuttaa sekin enkä tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa näille syille. Jos vaikka kerrankin yrittäisin olla ennakkostressaamatta. Heh.

Jos vaikka kirjoittelisin vielä muutaman runon tästä. Jos täyttäisin päiväkirjan sivut pitkästä aikaa. Tarve painaa mieleen kaikki. Kriiseilen vaikka en edes oikeastaan.

Ajatuksenrepaleita keväthämmennyksistä.

Keväthymyjä

Tammikuu kesti vuosikaudet, helmikuu hujahti ohi silmänräpäyksessä ja maaliskuu näyttää tekevän samoin. Vastahan oli lumikaaos ja ensi viikolla jo huhtikuu.

Periodivapaa piti opiskella ja nähdä kavereita, valmistautua seuraavaan jaksoon. Makasin sängyssä ja jätin tentin tekemättä ja pudotin pois useamman suunnitellun kurssin. Tasa-arvoinen avioliittolaki astui voimaan ja olin hirveän onnellinen ja heiluttelin sateenkaarilippua mutta en siltikään jaksanut nousta ylös. Oli niin väsynyt viikko ettei aikoihin, energiat nollissa vaikka tapahtui kivoja asioita. Se laki ja humanistispeksi ja jee-muut-saivat-tentin-tehtyä-kaljoittelu ja Harry Potter -konsertti. Viikonlopun olin äidillä, ei oikeastaan pitänyt mutta sinne päädyin. Sohvalle kevätaurinkoon. Oli kamalaa perua asia kerrallaan ja olla olotilassa jossa jo jääkaapille käveleminen tuntuu mahdottomalta. Eikö tästä ikinä pääse kokonaan eroon. Hyötyä siitä taisi kuitenkin olla, seuraava viikko sujui keveämmin. Ja periodivapaalla sentään kirjoitin! Yökaudet yksinäni ajan siivillä. Miettien että mikä tässä taas on, ulkona aurinko ja vapaus ja elämä, sisällä minä ja likaiset lakanat.

En taaskaan oikeastaan tiedä, mitä haluaisin kirjoittaa. Nytkin pitäisi oikeastaan opiskella, lukea harjoitustutkielmaa ja muistella omaa, suunnitella draaman kurssin tehtävää, kirjoittaa tietokirjoittamiskurssin lehtiartikkelia. Kivoja kursseja, kivoja asioita, mutta tällä hetkellä ehkä mieluummin tanssahtelisin ympäri kämppää. Kummallista.

Yhden viikonlopun esseilin ja pyörteilin pääainerakkaudessa ja liian pienen maksimisivumäärän tuskissa. Vajaat kaksikymmentä tuntia ja kymmenen sivua ja muistilappu melkein joka aukeamalla ja hirveästi vielä sanottavaa ja miten voi olla niin kaunista ja tuskallista samaan aikaan.

Viime viikko meni kokonaan ohi, ihanasti ja naurettavasti ja nolosti ja opiskeluelämästi ohi. Runöklubi ja ääneenlukemispaniikki, kaksi yötä Mimesiksen pöydällä ja kärrynpyöriä pihalla heittäen, yksi Helsingissä sitsaamassa ja tanssimassa keskellä Mannerheimintietä Celine Dionin tahdissa. Vielä viides puoliksi hetken mielijohteesta Dynamossa. Ihan hassua ja ihanaa ja mitä on tavallinen arki enää.

Olen ollut hyvällä tuulella. Niin hyvällä että se tuntuu ihan absurdilta. Voi kevät! Hymyilyttää liikennevaloissa ja kotiin polkiessa ja nukkumaan mennessä ja herätessäkin ainakin melkein.

Kuuntelen Matti Johannes Koivun uusinta levyä kerran toisensa jälkeen ja itkeskelen kauneudelle. Miten järjestät yhdessä päivässä sen mitä sotkenut oot koko ikäsi.

Vielä olisi luentoja ja tenttejä ja esseitä ja hysteerisiä opiskeluöitä ja paniikkeja. Vielä eilen satoi räntää, tänään olen jo unohtanut laittaa pyykkikoneen päälle ja kirjoitellut tätä lehtiartikkelin sijaan. Tiedän että illemmalla tärisen ja hikoilen ja hermoilen kun olen opponoitavana. Silmät vuotavat pyöräillessä enkä omista tähän säähän sopivia kenkiä. Tästä koko tekstistä tuli enemmän luettelo kuin mikään muu.

Silti tuoksuu kevät ja katupöly ja aurinko pilvien lomasta ja keväthuuto kasvaa jossakin syvyyksissä. Hymy huulilla vaikka (tietysti, aina, vieläkin) ahdistaa.

Ja sä sanot mulle katos vaan, kai se aatteli samaa jo tahollaan.

 Ajatuksenrepaleita tällä kertaa hymyillen.

Voisinko sulaa sammaleeksi

Kuinka voi viikossa väsyä niin että keväthuuto hiipuu huokaukseksi? Että pääsiäisloman viimeisenä päivänä painuu autosta astuttuaan parkkipaikan asfaltille makaamaan ja kesken koirien leikityksen turhaantuu perheeseen niin että kävelee metsään kannon nokkaan. Että pikkusiskon tullessa hakemaan kävelee syvemmälle ja löytää puun juurelta auringonpaisteisen sammalmättään, jolla makaaminen tuntuu olevan ainoa jaksattavissa oleva asia. Minä haluan sulaa sammaleeksi, hiipua juurten joukkoon. Muuttua metsäksi. Paeta esseitä ja töitä ja ihmisiä puiden pariin.

 

 

 

Tiistaina surkeat yliopiston vessassa piirretyt kulmakarvat ja kaikin puolin kurja olo. Jaksanko raahautua lemppariluennolle? Jaksoin ja taas virkistyin ensimmäistä kertaa koko päivänä, kuuden ja kahdeksan välillä, kun piti mennä aikaisin nukkumaan. Keskiviikkoaamuna kuumeinen olo, kokoukseen yhdeksäksi, kotiin. Kolmelta töihin. Työt ne hajotti sen ihanan kevätpäivän, josta viimeksi puhuin, jälkeen. Miten voi uupua niin paljon niin yksinkertaisesta hommasta, joka voisi olla ihan rentoa ja mukavaa, jota ei ole edes paljoa ja josta saa kaivattuakin kaivatumpaa rahaa kesän vuokriin? En ymmärrä. Keskiviikkoiltapäivänä sotamaalaus kasvoille. Meikkaamisesta tulee parempi olo, jos on aikaa panostaa. Kuori, kalvo, minun ja muiden välissä. Kaikkeni teen että edes näyttäisin omissa silmissäni hyvältä ennen kuin syöksyn surman suuhun. Vähän erilainen vuoro kuin aiemmat, menikin hyvin. Ilmakin keväinen, jaksoin vielä kauppaankin kotimatkalla. Helpotus. Torstaiaamuna kevätflunssa tosissaan, vetämättömyys, vuotavat silmät, kipeä kurkku, tukkoinen nenä, yöllä herääminen kylmyyteen. Piti panostaa koko päivä mutta en jaksanut edes luennolle. Tänään jäi työtkin väliin taudin takia. Ehkä pyydän lisäaikaa yhteen esseeseen ja annan itselleni kaksi sairauslomapäivää.

 

Ajantaju himmenee kesäajan valon takia. Ei kello voi olla vielä kahdeksaa, ulkonahan paistaa aurinko! Perjantai-iltana, nyt, alkaa tehdä jo mieli ulos kahden vuorokauden sisätiloissa piileskelyn jälkeen. Kuumeinen olo tosin edelleen, en taida vielä uskaltaa. Ehkä huomenna kirjoitan kolme esseetä, reippailen ja siivoan, vaihdan lakanat ja tiskaan. Ehkä en tee taaskaan mitään. Ehkä kiroilen ja haukun itseäni kun annoin pääsiäisen mennä kavereiden, perheen, koirien ja Simsin parissa opiskelujen sijaan. Ehkä en, kaipa se tuli tarpeeseen. Ehkä nöyrryn ja palautan yhden raakileena, pyydän toiseen käsittelykerran siirtoa ja kolmannen, täysin turhan, kiskon jostakin motivaatiota vastaavan tasoisena.

 

Iltapäivän ajan paistoi aurinko, äiti soitteli vointia ihan itsestään, jaksoin siirtyä sängystä nojatuoliin, mieli oli jo parempi. Jos saisin tehdä paljon sellaisia vuoroja kuin keskiviikkona enkä aina tarvitsisikaan kahden päivän toipumisaikaa itkeskelyineen neljän tunnin työvuoron jälkeen. Jos vaikka tottuisin normaaleihinkin vuoroihin, alkaisin pärjätä, saisin kokoon kesän vuokrarahat ja voisin hetken aikaa olla stressaamatta piinaavan maallisia raha-asioita. Onneksi on kevätaurinko, joka lämmittää selkää keittiön ikkunasta ja saa hetkeksi unohtamaan laskelmat. Enää viisi viikkoa ja kouluhuolet vähäksi aikaa takana. Alkaisipa taas kirjoituttaa, tulisipa lisää päiviä joina parvekkeen ovea voi pitää auki ja kuunnella hullaantuneiden lintujen kevätkonserttia. Tottuisinpa töihin ja toipuisin. Saisipa kesälläkin opintotukea ja voittaisinpa liput joillekin festareille laulamaan Kultaa hiuksissa laskevassa kesäauringossa. Uskaltaisinpa ostaa menolipun Berliiniin ja sanoa luennoilla, mitä ajattelen. Olisipa Turkukin täynnä järviä ja maailmassa rauha ja ilmastonmuutos kumottu ja kaikilla yhtä hyvä mieli kuin minulla puoli tuntia sitten kuvatessani parvekkeen kanervaa vielä kahdeksalta valaisevassa auringossa.

Ajatuksenrepaleita kuumeisesta kevätilmasta.

Olenko kevätkukkia

Suihkulähteen reunalla auringon viiltävässä valossa

rauha.

"Haluaisin olla orastava ja pastellinvärinen. Tuoksua raikkaalta ja kuulostaa palaavilta kurjilta ja rantaan lyöviltä ahtojäiltä."
- Pihtarihuorat -blogi 13.3.2016

Maailmaa on merkkejä tulvillaan: täydet pyörätelineet, pressujen peittämän suihkulähteen laidalla istuvat ihmiset, katupölyn täyttämät keuhkot ja auringon sokaisemat silmät. Tällaisina päivinä on helppo rakastaa maailmaa.

Ennen luentoa, kaksi tuntia keskipäivän jälkeen auringonvalo oli viiltävä, paljastava, paistoi läpi luistani ja paljasti jokaisen hiuksen, pölyhiukkasen, juonteen meikkivoiteessa, halkeaman kuivissa rystysissä.

Sieluni sirpaleita vasten muovitetun suihkulähteen pölyistä kaakelireunaa.

Luennon jälkeen, neljän ruuhkassa, valo oli lämmin, kultainen, lempeä. Lupaus - minä palaan vielä, näkemiin.

Minä haluan hengittää kevättä ja elää joka solullani viiltävässä auringossa joka näyttää kaiken.

Haluan istua suihkulähteen reunalla ja nähdä punaiset silmäluomet ja tuntea, kuinka valo koskettaa.

Olenko kevätkukkia vai talven kuluttamaa asfalttia?

Minä elän kevättä kaikin voimin - esseiden välissä, matkalla luennolta toiselle, kirjaston ikkunoiden takaa kaivaten.

Annan murheideni solista sulavan lumen mukana, pyörteillä katupölyn kanssa. Kirkkaassa auringonvalossa olen paljas kuin lehdettömät puut, särkyvä kuin viimeiset jäälautat. Suonissa kohisee kauneutta, säkeitä, kirkkautta.

Keväällä ymmärrän, mitä sanonnalla "runosuoni pulppuaa" tarkoitetaan.

Lenkkipolut ovat jäisiä, lehdet lupaavat pakkasen palaavan, puissa on pelkkää mustuutta.

Ja silti - joka soluni kihisee kevättä. Haluan huutaa niin kuin rakas Ronjani metsässään - keväthuuto!

Kaikkeuden kohiseva kauneus.

Talvenkalpeilla kasvoilla syvältä sielusta pulppuava riemu.

Kevät!

Olla samaan aikaan väsynyt ja virkeimmillään, kulunut, kulmikas ja uudestisyntynyt. Tyyni kuin järven taivasta peilaava pinta, täynnä poreilevaa iloa kuin soliseva puro.

Olla ainakin lupaus kevään kukkasista.

Ajatuksenrepaleita vielä pressujen peittämän suihkulähteen laidalta.

Pyörii pyörii pyörii

(Leikisti 9.10.2014)

Toinen tunti. Ensin kuoroa ja sitten idän filosofiaa. Aika. Aikakäsityksiä.

Lineaarinen. Suora, tavoitteleva, koko ajan pyritään johonkin, uutta syntyy, kaikki kuolee lopulta. Tuttu ja turvallinen, ehkä jopa kahlitseva.

Syklinen. Pyörii pyörii pyörii kaikki on nyt mutta mikään ei ole koskaan aikaa on ikuisesti eikä sitä ole lainkaan. Samaan aikaan kiehtovaa ja pelottavaa.

Vuodenajat. Kiertokulku. Suosikkisi? Kevät. Aurinko. Vesipisaroita jääpuikkojen päissä, vihreät välähdyksen tuulessa värähtelevissä tummissa, alastomissa oksissa. Elämä kohisee ympärillä, on helppo pysähtyä kuuntelemaan. Kaikki elää. Kliseiset kevätrunot pulppuavat korvista, suusta, silmistä, kohoavat viiltävään ilmaan haparoivina ajatuksina. Kevät. Ei kesän alku, ei kesän odotus, ei siirtymä. Kevät. Elämä. Loska ja kura, muta ja mustuus, tiuha, kaiken kasteleva sade, sata kertaa sanotusti puhdistava, aina yhtä totta. Elämä. Se kohisee, lirisee, laulaa, solisee, sirittää, viiltää, paljastaa, puhdistaa, tappaa, herättää, sulattaa, armahtaa.

Kevät. Tuntuiko se samalta vuonna 1914? Oliko silloin kymmenen kiloa painava koululaukku, joka hakkasi selkää, kun on pakko juosta pitkin lumista tietä, koska sen vihreän talon räystään jääpuikoista tippui ensimmäinen pisara? Oliko silloin armahtava aurinko, joka pesi pois pimeydestä esiin ryömineet mustat ajatukset, huuhtoi viemäriin niin, että ne saattoi melkein, tuskallisen melkein, unohtaa? Oliko silloin pakottava tarve loikkia lumihangessa raskaissa talvikengissä sormet yhdinjäässä untuvatakkiin tukehtuen, kuvitella kärkitossut ja kevyet liikkeet päästäkseen edes sekunniksi osaksi sitä riemua, jonka lähestymisen saattoi aistia jo lyhyellä matkalla bussipysäkiltä kotiin?

Kevät. Tuntuuko se samalta vuonna 2114? Onko silloin edes lunta taistelemassa talven tukahduttavaa pimeyttä vastaan, pitämässä hengissä kun mustat ajatukset ryömivät koloistaan? Onko silloin niitä jääpuikkoja sen vihreä talon räystäissä osoittamassa, että kohta kaikki alkaa taas kohista nopeammin kuin veri kohmeisissa suonissa? Onko silloin edes vuodenaikoja, onko ilmastonmuutosta, onko ympäristökatastrofeja, vai olivatko ne jo ja veivät kevään?

Kaksisataa kevättä. Idea? Edes poikanen? Vähän niin kuin se vesipisara. Ei vielä kevät, mutta merkki.

Mutta miten? Oma mukavuusalue on neliömetrin alue, kynä, paperi ja teekuppi (ja ehkä vähän suklaajätskiä). Sillä alueella syntyy asioita. Jopa asioita, joihin voi olla melkein, tuskallisen melkein, tyytyväinen. Vai entä jos hyppäisin pois - pimeään? Valokuvia - se olisi hämärää. Ystävällistä kevätillan hämärää, joka ilta vaaleampaa (kesällä liian vaaleaa!) - kokeilemisen arvoista ehkä.

Tarvitsen lisää tunteja. Ajatuksenrepaleita pitkin aivoja.