Hoipertelevat vastaantulijat muistamatta nimeään

Vie horroksen rajakyliin
Meitä ei herätä kukaan
Karhuveljeni
Karhuveljeni

 

Minulla on pieni kivi
 joka painaa rinnassa
Pimeitä päiviä on pitkä rivi
Saanko ne pois nukkua?

Ja minä nousen taas
 kanssasi katsomaan
 kun puut on jo hiirenkorvilla

 

---

 

Sopivasti muistetaan
vain puolikas totuus siitä kuinka vapaita ollaankaan

Ollaanko tämä kesä näin?
puistojen katveessa toistuvat kuviot
 Ollaanko tämä kesä näin?
sulla on syksyllä uudet kuviot
arkeologiset kaivaukset ja muut

 

---

Kertauskurssia kertauskurssin perään, sanakokeita, esseitä, yhtälöitä, ajotunteja, pyöräilyä ja kaatuilua jäisillä teillä, minuutteja unta ja elokuvaitkuja ja minä olen lain mukaan aikuinen.

Onko talvi ilman lunta? Joulukuu puolivälissä, jouluun yhdeksän päivää, milloin? Syksyhän se vasta, kirjoitukset kaukana, päättötyö ja lopputyö ja valmistuminen. Yritän välttää kliseitä, mutta miten muuten voi kuvata ajan kulumista? Valuu sormien välistä, lipuu ohitse, onkin jo mennyt. Valokuvia ja ryppyisiä käsiä harmaalla villahameella ja langanohuita sormia keskoskaapin seinän takana. Runo puuttuu, missä sanat, missä rytmi, missä riimit, mistä löydän Sormusten Herrojen pidennetyt versiot jotta pääsen karkumatkalle Keski-Maahan?

Ajatuksenrepaleita väsyneessä mielessä.

Viivoja ja värejä ja värejä ja viivoja

En ole ikinä mennyt sekaisin instrumentaalimusiikista tai kuvista. En ole ikinä kuunnellut sanatonta kappaletta kolmeakymmentä kertaa putkeen itkien jokaisella kerralla. En ole ikinä jäänyt tuijottamaan kuvaa, maistelemaan sitä yli tunniksi.

Minä tarvitsen sanoja. Lyriikat, säkeet, lauseet, virkkeet, pilkut pisteet huutomerkit ajatusviivat kursiivi katkaisut kysymykset rivienvälit. Paperille piirrettyjä viivoja (joiden välissä joskus värejä värejä värejä), niin kuin nuotit ja kuvatkin, mutta vain sanoina ne uppoavat aivoihin kuin tikari, kliseemäinen ilmaus mutta juuri sitä se on, lämmitetty lusikka jäätelöön ei riitä eikä edes neula ihoon.

Koulukuvis ahdisti, pelotti, en osaa, en osaa edes oppia, onko pakko, pakollinen kurssi eikä koskaan takaisin luokkaan jota niin moni rakastaa eniten koko koulussa. Sarjakuvista luen tekstit, haluan lukea taustat juoneen, musiikissa melodia on vain kirsikka kakun päälle - huonoa melodiaa hyvillä sanoilla voi kuunnella, hyvää melodiaa huonoilla sanoilla ei ei ei koskaan.

Ensimmäisellä tunnilla saatiin paperi täynnä kuvia, joista piti etsiä aikaan. (Vanitasasetelma. Minä vihaan tätä yhteiskuntaa. Maalaan siis pääkallon ja kynttilän.) Ei irtoa - paitsi yhdestä. Vanhus istuu kivellä pellonlaidalla. En muista mitä muut sanoivat, muistan, että hämmennyin. Minä näin yksinäisyyden, vanhuuden, kivun ja kolotuksen ja uupumuksen ja ikuisen jaksamisen, ennen kaikkea näin varovaista odotusta vain hippusella toivoa, päällimmäisenä pelko - mitä jos ne eivät tulekaan? Teki mieli kirjoittaa. En kirjoittanut. Ehkä sitten joskus, ehkä sitten työttömyysputkessa joskus yliopiston jälkeen, sitten kun on kirjoitettu ja romahdettu tuhat kertaa ja väsytty ja puurrettu työsumassa monta monta monta vuotta ennen kuin se edes oikeasti alkoi.

Toisella tunnilla piti suunnitella itseään kuvaava merkki. Mietin, mietin, mietin kovemmin kuin hunajapurkin hukannut Nalle Puh ja katselin hienoja puuvärejä järjestyksessä laatikossa. Saanko vain kirjoittaa jotakin, tehdä hienoja kirjaimia tai tehdä logon? Lopulta lyijykynä lähti vaellukselle, paperille piirtyi leija ja kännykällä piti googlata haltia- tai riimukirjoitusta. Kirkkaita värejä, pitkä (sairaussymbolikiepin tekevä) naru, jonka kiemuroihin piiloutuu kolme riimua. Taiteellista ja hipsteriä ja artsya ja lopputulos oikeastaan aika yksinkertainen.

Minä tarvitsen sanoja enkä silti osaa ilmaista itseäni aina edes niillä. Se ihmeellinen aika, mitä siitä sanoisi, miten runoilisi kauniisti kudelmia sekunneista ja tunneista ja äärettömyyksistä. Mielessä pyörii käsiä ja sanoja ja riimipareja pitäisi etsiä ja alkaa kasata lopputyötä hajanaisista mielikuvista. Miksi kuvista, miksei mielisanoista? Eri merkitys. Mieli, lempi. Mielikuva. Lempikuva. Mielisana. Lempisana. ...

Ajatuksenrepaleita aina sanoina.

Kiitos, senkin paska

Luolasto

Minä pidin Luolastosta. Minä pidin sekavasta juonesta, siitä, ettei juonta oikeastaan ollut, minä pidin karmivasti huutavista entisistä, minä pidin luolissa yksin kulkevasta nuoresta arkeologista, minä pidin kliseisistä kynttilöistä pimeydessä.

Minä en pitänyt rakkaustarinasta.

Minä en pitänyt varsinkaan siitä, että rakkaustarinan osapuolet olivat nuori, vaalea, itseään etsivä nainen ja elämäänsä sekä avioliittoonsa kyllästynyt ikääntyvä mies.

Minä pidin näytelmän ensimmäisestä puoliskosta enemmän. Se oli enemmän eksyksissä, itkuisempi ja synkempi. Se pohti aikaa paremmin kuin yksikään blogitekstini koskaan tulee pohtimaan. Sormet naputtivat polvia kirkuen kirjoittamisenhalua, pitäisi saada ylös, pitäisi jatkaa ajatusta, pitäisi kirjoittaa jotakin ihan omaa. Ainakin saada muutama ajatuksenrepale paperille. Liikaa sulateltavaa, mielestä jäävät tärkeimmät palat.

Paikkoja on niin paljon helpompi rakastaa kuin ihmisiä. Jos paikka muuttuu tai tuhoutuu, se ei koskaan ole paikan oma vika.

Entiset. Kolme naishahmoa tummissa vaatteissa, vaaleat hiukset säihkyen pimeydessä, pääkallomaisiksi meikattujen kasvojen ympärillä. Kirkumista, kuolemaa, pelkoa ja pelottelua. Entiset uhkaavine ja samalla hentoine olemuksineen punoivat koko tarinan yhdeksi verkoksi, yhdistelivät säikeitä, pysyivät kaukana taustalla ja silti tulivat kiinni ihoon - ja mieleen. Aikaa. Meillä ei ole aikaa. Me olemme jo kuolleita, menneitä, kuljemme kohti tuhoa, hiipumista luolastojen pohjalle kevyiksi kuolemankeijuiksi, jotka kävelevät seinillä ja hakkaavat tuhatvuotista kalliota auringon unohtaineina.

Me olemme entisiä. Meitä ei enää ole.

Kolme insinööriä etsimässä paikkaa ydinjätteille. Muovikepeillä kolistelua, kuivia vitsejä ja hyvää huumoria. Tavallaan päähenkilöt, tavallaan humoristinen sivujuonne. Nainen pomona sai pisteitä, samaistumiskohteen löysin vanhemmasta miesinsinööristä, joka totesi, että "Välillä minua itkettää ihan ilman syytä, eikä muiden tarvitse siitä välittää tai ottaa huonoa omaatuntoa." Suurimmat naurut pääsivätkin juuri insinöörien seikkaillessa pitkin luolia.

Ihminen on heikko. Sitä pitää auttaa. Siksi on insinöörejä.

Sitten oli vielä se omituinen opas ja lauma toimittajia. Perushuumoria. Nauratti ja viihdytti, mutta ei sykähdyttänyt.

Ja sitten oli se vartija. Se vartija, joka meni ja rakastui. Voi miksi, miksi joka paikassa pitää olla rakkaustarina, miksei joku voi sanoa, että tämä toimisi ilmankin - että tämä toimisi paljon paremmin ilman. Olihan suudelma vaijereista roikkuessa hieno, ja saahan rakkaudesta loistavia monologeja, jota viiltävät luolaston viileää ilmaa. Saahan siitä ahdistusta ja pelkoa. Mutta silti romanssin ainoa minua miellyttänyt palanen oli arkeologin loppumonologin päätös: Kiitos, senkin paska.

Silti minä pidin näytelmästä. Loistavia ajatuksia, loistavia oivalluksia, loistavaa lavan ja valojen käyttöä. Mutta ennen kaikkea niitä ajatuksia. Miten kauniisti ja haparoivasti voi puhua ajasta ja sen loppumisesta, menneisyydestä ja pelottavasta tulevasta. Miten luolien huomaamattomimmat, kurjimman näköiset olennot saavat suurenmoisen symboliarvon.

Olmit eivät elä pitkään - vaan äärimmäisen hitaasti.

Ja miten paljon väsyneenä voi nauraa niille kaikkein typerimmille jutuille.

"Voi helvetin helvetti!"
"Mikä siellä on?"
"No VERINEN KÄSI!"

...ja miten paljon yksinkertainen, monesti todettu asia voi satuttaa.

"Ei syyllisyys mitään auta. Ei herätä henkiin lasta, ei täytä kaivoa, ei palauta taloa raunioista."

Luolasto. Pimeä, kylmä paikka. Uskomaton, kiehtova paikka. Karmivuudellaan ja kauneudellaan hurmaava paikka. Näytelmä, jonka sulatteluun ei riitä yli viikko ja yksi blogiteksti. Lopun kynttilöiden aikanakin tuli pohdittua aikaa ihan arkisesti. Kuinka kauas ne aikovat mennä, kuinka kauan kynttilät palavat, kuinka kauan pitää istua paikallaan ihmisiä täynnä olevassa paikassa keskellä pimeyttä, kuinka kauan pitää kestää halua mennä koskettamaan liekkejä. Huumaava tunne, loppuiko se jo, miksei ollut paperia mukana.

Loistavia kynttilöitä joka puolella ympärillä, ainoat valopisteet keskellä pimeyttä - niin olisi hieno sanoa, mutta myös exit-kyltit hohtavat valoina keskellä pimeyttä. Ajatuksenrepaleita pimeydessä.

Portin läpi virtaavaa ei-mitään

"Keskittykää hengittämiseen. Yk-si, kak-si, kol-me, nel-jä. Yrittäkää saada laskeminen ainoaksi asiaksi mielessä."

Yk-si. Kak-si. Nälkä. Muriseeko maha? Entä jos alkaa yskittää? Kol-me. Hissan esitelmä pitäisi saada valmiiksi. Nel-jä. Vii-si. Mitä jos avaisin silmät? Edessä istuva tyttö liikahtaa ja kiharat pomppivat selässä. Piti keskittyä laskemaan. Silmät kiinni. Kuu-si. Seit-se-män. Miten saan kolme tavua mahtumaan kahteen hengitykseen? Kahdek-san. Yh-deksän. Kymme-nen. Yksi-toist... Kympin jälkeen piti aloittaa alusta. Yk-si. Kak-si. Kol-me. Kellon viisari liikahtaa eteenpäin hiljaisuudessa massiiviseksi kasvavan raksahduksen saattelemana. Missä menin? Nel-jä? Vii-si. Kuu-si. Mitä sanon jos opettaja kysyy, mitä ajattelin? Se hissan esitelmä. Äänet. En osaa. Seitse-män. Taas vaikeaa tavutusta. Sanon, että pelkäsin, että alkaa yskittää. Tai että maha muriseen. Kah-deksan. Ei. Yhdek-sän. Pitäsikö ottaa vielä neljäs esimerkkivaltio? Kymme-nen. Hei, muistin, nyt alusta! Yk-si. Kak-si. Taas se viisari. Kol-me. Nel-jä. Kuinka pitkään jatketaan? Vii-si. Ihan kohta varmaan loppuu. Kuu-si. Seitse-män... Loppu.

Aikaa on liian vähän mutta aikaa ei ole. Onko se ihmiseen rakennettu asia, jota ei olisi ilman ihmistä? Onhan eläimilläkin aika. Muuttolinnut lentävät, vuorokausirytmi pysyy paikallaan. Onko se aikaa vai vaistoa? Onko muuttaminen ohjelmoitu lintuihin niin kuin aika ihmisiin? Onko nykyhetkeä olemassa - miten se voisi olla, eihän sitä voi määritellä. Se on tämä hetki tässä, mutta meni jo. Se on sekunti, mutta vielä paljon pienempi. Sekuntia pienempiä ajan yksiköitä on ääretön määrä. John Greenin Tähtiin Kirjoitettu virhe -kirjassa Hazel Grace Lancaster toteaa, että äärettömyyksiä on eri pituisia - numeroiden yksi ja kaksi välissä on ääretön määrä lukuja, mutta numeroiden yksi ja kolme välissä vielä suurempi ääretön määrä. Ja silti molemmat yhtä äärettömiä. Missä on nyt? Menneisyyden ja tulevaisuuden välissä kuin shintolainen torii-portti normaalin ja pyhän välillä. Portissa ei ole mitään, mutta sen läpi kulkee kaikki. Jos minä seison portin alla, liikunko vai liikkuuko aika minun lävitseni pysäyttämättömänä virtana, johon hukkumista on liian vaikea vältellä?

Entä jos aikaa ei ole? Miksi sitten tuntuu, etten ehdi tehdä kaikkea, että aika syöksyy ohitse ja jättää pelkän pelon? Jos aikaa ei ole, miksi kaikki juoksee sen mukana? Oliko aurinkokellojen ajan Suomessa eripituinen päivä kuin Italiassa? Tulipas pitkä yö, pohdittiin Ellan ja Idan kanssa. Ja entäpä aikana ennen aikaa, ilman mitään välinettä mitata sitä - paitsi tietysti aurinko, mutta sekin epätarkka. Oliko naisten aika selkeämpää kuin miesten, koska kuukautiskierto määritti rajat? Entäpä, jos se jäi vaikka aliravitsemuksen takia pois? Eikö tämä kuukausi lopu koskaan?

Yk-si. Kak-si. Kol-me. Missä on minun aikani? Luokkahuoneen kellotaulussa, rannekellon viisareiden luona, kännykän näytössä, tietokoneen näytön nurkassa, sisälläni lähettämässä väsymyssäteitä aina ihan väärään aikaan? Kun lukee kirjaa, aika pysähtyy ja katoaa ja menettää merkityksensä. Havahtuessa huomaa menettäneensä - tai pysäyttäneensä - tunteja. Kirjoittaessa kaikki sumenee samalla tavalla. Ei ole kylmää, väsymystä, ahdistusta, aikaa. Siis silloin, kun pääsee vauhtiin. Voinko pysäyttää sisäisen aikani, jos ulkoinen jatkaa kulkuaan? Onko kuolema ainoa todellinen nyt-hetki, ainoa pysähtyminen koko elämässä? Miten se voi olla pysähtyminen - ihmisiä kuolee koko ajan, mutta minä en pysähdy. Enkä usko, että muutkaan pysähtyvät, kun minä kuolen. Mitä tulee kuoleman jälkeen? Joku sanoi, ettei halua ikuista elämää, koska tylsistyisi liikaa. Antiikin Kreikassa oli kolme vaihtoehtoa. Tartaros, ikuinen kidutus niille, jotka olivat tehneet pahaa. Elysionin kentät, paratiisi, niille, jotka olivat tehneet hyvää. Ja Asfodeloksen kentät niille, joiden hyvät ja pahat teot neutralisoivat toisensa - ikuista, tyyntä odottelua. Onko se lopulta pahinta? Ei, sanoo ainakin väsyneenä kolmea asiaa samaan aikaan puurtava abiturientti. Ikuinen hiljaisuus kuulostaa melkein hyvältä. Ja karmivalta. Ajatuksista ei pääse eroon.

Anna-kirjoissakin pohdittiin kuolemanjälkeistä elämää. "Taivaassa on helpompi olla hyvä", sanoi päähenkilö, sukulaissieluni Anna Shirley. Se kuulostaa mukavalta. Lempeältä. Ystävälliseltä. Siltä, ettei kuolema olekaan pelkkä karmiva tyhjyys.

Mutta entä jos on? Huomaisinko sitä? Olisinko edes olemassa? Oman olemassaolon täydellinen loppu tuntuu kammottavalta. Liikaa ajatuksia. Eivät ne voi vain hävitä.

...vaikka onhan kynttilänliekkikin kirkas ja ikuinen - kunnes sammuu.

Ajatuksenrepaleita hajoinneina silpuksi.

Pyörii pyörii pyörii

(Leikisti 9.10.2014)

Toinen tunti. Ensin kuoroa ja sitten idän filosofiaa. Aika. Aikakäsityksiä.

Lineaarinen. Suora, tavoitteleva, koko ajan pyritään johonkin, uutta syntyy, kaikki kuolee lopulta. Tuttu ja turvallinen, ehkä jopa kahlitseva.

Syklinen. Pyörii pyörii pyörii kaikki on nyt mutta mikään ei ole koskaan aikaa on ikuisesti eikä sitä ole lainkaan. Samaan aikaan kiehtovaa ja pelottavaa.

Vuodenajat. Kiertokulku. Suosikkisi? Kevät. Aurinko. Vesipisaroita jääpuikkojen päissä, vihreät välähdyksen tuulessa värähtelevissä tummissa, alastomissa oksissa. Elämä kohisee ympärillä, on helppo pysähtyä kuuntelemaan. Kaikki elää. Kliseiset kevätrunot pulppuavat korvista, suusta, silmistä, kohoavat viiltävään ilmaan haparoivina ajatuksina. Kevät. Ei kesän alku, ei kesän odotus, ei siirtymä. Kevät. Elämä. Loska ja kura, muta ja mustuus, tiuha, kaiken kasteleva sade, sata kertaa sanotusti puhdistava, aina yhtä totta. Elämä. Se kohisee, lirisee, laulaa, solisee, sirittää, viiltää, paljastaa, puhdistaa, tappaa, herättää, sulattaa, armahtaa.

Kevät. Tuntuiko se samalta vuonna 1914? Oliko silloin kymmenen kiloa painava koululaukku, joka hakkasi selkää, kun on pakko juosta pitkin lumista tietä, koska sen vihreän talon räystään jääpuikoista tippui ensimmäinen pisara? Oliko silloin armahtava aurinko, joka pesi pois pimeydestä esiin ryömineet mustat ajatukset, huuhtoi viemäriin niin, että ne saattoi melkein, tuskallisen melkein, unohtaa? Oliko silloin pakottava tarve loikkia lumihangessa raskaissa talvikengissä sormet yhdinjäässä untuvatakkiin tukehtuen, kuvitella kärkitossut ja kevyet liikkeet päästäkseen edes sekunniksi osaksi sitä riemua, jonka lähestymisen saattoi aistia jo lyhyellä matkalla bussipysäkiltä kotiin?

Kevät. Tuntuuko se samalta vuonna 2114? Onko silloin edes lunta taistelemassa talven tukahduttavaa pimeyttä vastaan, pitämässä hengissä kun mustat ajatukset ryömivät koloistaan? Onko silloin niitä jääpuikkoja sen vihreä talon räystäissä osoittamassa, että kohta kaikki alkaa taas kohista nopeammin kuin veri kohmeisissa suonissa? Onko silloin edes vuodenaikoja, onko ilmastonmuutosta, onko ympäristökatastrofeja, vai olivatko ne jo ja veivät kevään?

Kaksisataa kevättä. Idea? Edes poikanen? Vähän niin kuin se vesipisara. Ei vielä kevät, mutta merkki.

Mutta miten? Oma mukavuusalue on neliömetrin alue, kynä, paperi ja teekuppi (ja ehkä vähän suklaajätskiä). Sillä alueella syntyy asioita. Jopa asioita, joihin voi olla melkein, tuskallisen melkein, tyytyväinen. Vai entä jos hyppäisin pois - pimeään? Valokuvia - se olisi hämärää. Ystävällistä kevätillan hämärää, joka ilta vaaleampaa (kesällä liian vaaleaa!) - kokeilemisen arvoista ehkä.

Tarvitsen lisää tunteja. Ajatuksenrepaleita pitkin aivoja.

Aloittelua

(Leikisti 7.10.2014.)

on täällä taas. (Poistin ne pari viime vuonna tehtyä tekstiä, halusin aloittaa puhtaalta pöydältä... Jospa nyt jaksaisi kirjoitella enemmän.)

Tällä kertaa aiheena on aika. Alunperin innostuin aiheesta tosi paljon, tuntui, että siitä saisi irti vaikka mitä. Aihetta kuitenkin rajattiin, nyt käsiteltävä alue on 1800-luvun lopusta 2100-luvun alkuun - siis asteikolla isovanhemmat-lapsenlapset. Tietysti aiheen rajaaminen selkeyttää töiden tekoa, mutta itseäni se hieman harmitti, olisin nimittäin ehkä halunnut lähteä tutkimaan itse ajan käsitettä tai sitten historiaan pidemmältä ajalta. Mutta eipä voi mitään, näillä mennään, ja kaipa tästäkin lähtee jotakin syntymään. Vähän hirvittää, sillä aiheenpoikanen pitäisi olla valmiina syysloman lopussa - siis viikon päästä - ja itse työ hoidettuna ja joulukuussa. Apua.

Ensimmäisellä tunnilla ei vielä käyty ihmeempiä, keskusteltiin vähän siitä, millaisia ideoita osallistujilla on. Itse livistin Ellan kanssa jo vähän etuajassa kuorokurssille - tuplabuukkaus, ei kiva. Mutta ehkä se siitä.


(Blogin nimi muuten on peräisin jonkun lausahduksesta "Minua pelottaa loputtoman avaruuden ikuinen hiljaisuus", toivottavasti nimi ei kuitenkaan tänä vuonna jää kirjaimelliseksi.)