Pyörii pyörii pyörii

(Leikisti 9.10.2014)

Toinen tunti. Ensin kuoroa ja sitten idän filosofiaa. Aika. Aikakäsityksiä.

Lineaarinen. Suora, tavoitteleva, koko ajan pyritään johonkin, uutta syntyy, kaikki kuolee lopulta. Tuttu ja turvallinen, ehkä jopa kahlitseva.

Syklinen. Pyörii pyörii pyörii kaikki on nyt mutta mikään ei ole koskaan aikaa on ikuisesti eikä sitä ole lainkaan. Samaan aikaan kiehtovaa ja pelottavaa.

Vuodenajat. Kiertokulku. Suosikkisi? Kevät. Aurinko. Vesipisaroita jääpuikkojen päissä, vihreät välähdyksen tuulessa värähtelevissä tummissa, alastomissa oksissa. Elämä kohisee ympärillä, on helppo pysähtyä kuuntelemaan. Kaikki elää. Kliseiset kevätrunot pulppuavat korvista, suusta, silmistä, kohoavat viiltävään ilmaan haparoivina ajatuksina. Kevät. Ei kesän alku, ei kesän odotus, ei siirtymä. Kevät. Elämä. Loska ja kura, muta ja mustuus, tiuha, kaiken kasteleva sade, sata kertaa sanotusti puhdistava, aina yhtä totta. Elämä. Se kohisee, lirisee, laulaa, solisee, sirittää, viiltää, paljastaa, puhdistaa, tappaa, herättää, sulattaa, armahtaa.

Kevät. Tuntuiko se samalta vuonna 1914? Oliko silloin kymmenen kiloa painava koululaukku, joka hakkasi selkää, kun on pakko juosta pitkin lumista tietä, koska sen vihreän talon räystään jääpuikoista tippui ensimmäinen pisara? Oliko silloin armahtava aurinko, joka pesi pois pimeydestä esiin ryömineet mustat ajatukset, huuhtoi viemäriin niin, että ne saattoi melkein, tuskallisen melkein, unohtaa? Oliko silloin pakottava tarve loikkia lumihangessa raskaissa talvikengissä sormet yhdinjäässä untuvatakkiin tukehtuen, kuvitella kärkitossut ja kevyet liikkeet päästäkseen edes sekunniksi osaksi sitä riemua, jonka lähestymisen saattoi aistia jo lyhyellä matkalla bussipysäkiltä kotiin?

Kevät. Tuntuuko se samalta vuonna 2114? Onko silloin edes lunta taistelemassa talven tukahduttavaa pimeyttä vastaan, pitämässä hengissä kun mustat ajatukset ryömivät koloistaan? Onko silloin niitä jääpuikkoja sen vihreä talon räystäissä osoittamassa, että kohta kaikki alkaa taas kohista nopeammin kuin veri kohmeisissa suonissa? Onko silloin edes vuodenaikoja, onko ilmastonmuutosta, onko ympäristökatastrofeja, vai olivatko ne jo ja veivät kevään?

Kaksisataa kevättä. Idea? Edes poikanen? Vähän niin kuin se vesipisara. Ei vielä kevät, mutta merkki.

Mutta miten? Oma mukavuusalue on neliömetrin alue, kynä, paperi ja teekuppi (ja ehkä vähän suklaajätskiä). Sillä alueella syntyy asioita. Jopa asioita, joihin voi olla melkein, tuskallisen melkein, tyytyväinen. Vai entä jos hyppäisin pois - pimeään? Valokuvia - se olisi hämärää. Ystävällistä kevätillan hämärää, joka ilta vaaleampaa (kesällä liian vaaleaa!) - kokeilemisen arvoista ehkä.

Tarvitsen lisää tunteja. Ajatuksenrepaleita pitkin aivoja.