Minä olen sanoja

Miksi on kiire eikä mitään tule tehtyä. Miksi se hento toive siitä, että ehkä tänä syksynä sitä ei tulekaan, hajosi päivässä vitsiksi joka ei vieläkään naurata. Miksi aina tulee marraskuu ja murjoo.

Miksi minä en lue? Helmikuussa kirjoitin siitä, kuulunko tänne, näiden oikeiden kirjallisuusihmisten pariin, näiden kirjoja ahmivien ja vapaa-ajalla dostojevskeista keskustelevien joukkoon.

Minä kuulun tänne.

Tänä syksynä olen purskahdellut pääainerakkautta ja haaveillut päivästä, jona nimeni edessä puhujaluettelossa lukee FT. Olen kirjoittanut, "vaan ficciä", ja ollut siitä niin onnellinen ettei sitä voi käsitellä - vaan ficciä, ensimmäistä asiaa aikoihin, vuodattanut sanoja näppäimistölle ja huumaantunut niistä taas, elänyt niitä harvoja onnellisia hetkiä ysiluokalta. Sekin hiipui, tiedosto ollut koskematon yli kuukauden. En ole ehtinyt, en ole muistanut. Ei siitä tullut rutiinia vaikka viisitoista sivua siirtyivät sormilta näppäimille pulppuilevan helposti, rauhoittaen.

Olen tarttunut kirjoihin ja laskenut ne käsistä muutaman sivun jälkeen.

En siksi, etten jaksaisi, en siksi etten osaisi. Siksi että tunnen niin paljon samaan aikaan. Miksi minä en lue? Kyyneliä silmissä ja kylmiä väreitä pitkin kehoa, vaeltamassa selkärangasta sormenpäihin ja päänahkaan ja varpaisiin asti. Jotakin suurta ja ääretöntä syvällä rinnassa. Kauneutta mustissa sanariveissä. On paljon helpompaa avatana netflix tai hbo, upota toiseen maailmaan ruudun läpi, nauttia siitä ja pureskella kynsiä jännityksestä, haluta heti uusi jakso ja kausi ja koko yön maraton. Sanon aina kirja kun kysytään kirja vai tv-sarja/elokuva ja tunnen huonoa omaatuntoa. Yritän kuulostaa sivistyneeltä, enhän minä oikeasti lue enää melkein yhtään. Joskus luin, kirjakaupalla, naureskelin kun äikänope sanoi lukevansa kirjan viikossa - onpa vähän. Nyt en muista milloin viimeksi sain kirjan loppuun. Opiskelen vittu kirjallisuutiedettä. Ja rakastan kirjoja. En jaksa tuntea sitä kaikkea mitä ne laittavat liikkeelle.

Kesken on:
Juuli Niemen Tuhat tytärtä. Se sattuu liikaa, luen yhden runon ja laitan pois, en halua käsitellä näitä asioita nyt. En jaksa käsitellä näitä asioita nyt.
Tomas Tranströmerin jättirunokokoelma johon on upotettu monta kokoelmaa. Niin kaunista, sielua hiveleviä ja kanssani samaan tahtiin hengittäviä sanoja. Selailen ja ihmettelen, haluan laittaa jokaisen säkeen instagram-kuvien alle. En jaksa irrota nettimaailmastani, en jaksa avautua kauneudelle.
Juuli Niemen Et kävele yksin. Sen parista pakenin kirjoittamaan tätä, muistin taas miltä tuntuu kun ei saa henkeä sen takia että joku on laittanut kirjaimia tähän järjestykseen, maalannut kuvat Adasta ja Egzonista joiden kanssa minulla ei ole melkein mitään yhteistä mutta joiden tunteisiin melkein liukenen samaistumisen voimasta.

Selasin runovihkoa. Vuodelta 2012 sanojen tulvaa, raakuutta ja roheisuutta. Huonoa kirjallisuutta, aitoa tunnetta. Joukossa säkeitä joista voin ehkä olla melkein ylpeä. Vuodelta 2013 ja 2014 vähemmän, edelleen pureskelemattomia tunteita, ehkä vähemmän yritystä aitoa runollisuutta kohti. 2015 muutama pätkä. 2016 tuskin mitään. Miksi en kirjoita? Kirjoitan kun voin pahoin, voin pahoin kun en kirjota. Paradoksi ja kehä. Saamattomuus. En ajattele enää runoina, ajattelen 140 merkin tiivistelminä ja typerinä jodelvitseinä. Ajattelen kiireenä ja tilana jossa ei voi pysähtyä maistelemaan tunteita. En kirjoita runoja koska ne vaativat ajatusten purkamista paperille. En lue kirjoja koska ne laittavat ajatukset laukkaamaan kuin pillastunut täysiverinen. Yritän takertua siihen että minä luen, minä kirjoitan, minä olen runotyttö, kuivia latteuksia kielellä. Minä haluan.

Haluan lukea ja kirjoittaa ja olla se ihminen jonka hartain toive on julkaista romaani, en se joka hymyilee nätisti ja päänsä sisällä naureskelee ivallisesti sille tytölle joka sanoo että hänen hartain toiveensa on julkaista romaani. Minä haluan lukea kirjan päivässä ja kirjoittaa viisitoista runoa tunnissa ja elää sanoissa. Minä haluan palata Juuli Niemen kirjan pariin ja itkeä ja tuntea. Minä haluan kirjoittaa runokirjan. Minä haluan selvitä tästä talvesta ja hengittää taas keväällä, katsella taaksepäin ja nähdä uusia tiedostoja ja lyhyeksi kuluneita lyijykyniä.

Samaan aikaan tunnen tämän oikeasti ja ajattelen että mitä tekotaiteellista melodramaattisuutta. Olisinpa vain yksi puoli.

Ajatuksenrepaleita sanoista.