Kuinka voi viikossa väsyä niin että keväthuuto hiipuu huokaukseksi? Että pääsiäisloman viimeisenä päivänä painuu autosta astuttuaan parkkipaikan asfaltille makaamaan ja kesken koirien leikityksen turhaantuu perheeseen niin että kävelee metsään kannon nokkaan. Että pikkusiskon tullessa hakemaan kävelee syvemmälle ja löytää puun juurelta auringonpaisteisen sammalmättään, jolla makaaminen tuntuu olevan ainoa jaksattavissa oleva asia. Minä haluan sulaa sammaleeksi, hiipua juurten joukkoon. Muuttua metsäksi. Paeta esseitä ja töitä ja ihmisiä puiden pariin.
Tiistaina surkeat yliopiston vessassa piirretyt kulmakarvat ja kaikin puolin kurja olo. Jaksanko raahautua lemppariluennolle? Jaksoin ja taas virkistyin ensimmäistä kertaa koko päivänä, kuuden ja kahdeksan välillä, kun piti mennä aikaisin nukkumaan. Keskiviikkoaamuna kuumeinen olo, kokoukseen yhdeksäksi, kotiin. Kolmelta töihin. Työt ne hajotti sen ihanan kevätpäivän, josta viimeksi puhuin, jälkeen. Miten voi uupua niin paljon niin yksinkertaisesta hommasta, joka voisi olla ihan rentoa ja mukavaa, jota ei ole edes paljoa ja josta saa kaivattuakin kaivatumpaa rahaa kesän vuokriin? En ymmärrä. Keskiviikkoiltapäivänä sotamaalaus kasvoille. Meikkaamisesta tulee parempi olo, jos on aikaa panostaa. Kuori, kalvo, minun ja muiden välissä. Kaikkeni teen että edes näyttäisin omissa silmissäni hyvältä ennen kuin syöksyn surman suuhun. Vähän erilainen vuoro kuin aiemmat, menikin hyvin. Ilmakin keväinen, jaksoin vielä kauppaankin kotimatkalla. Helpotus. Torstaiaamuna kevätflunssa tosissaan, vetämättömyys, vuotavat silmät, kipeä kurkku, tukkoinen nenä, yöllä herääminen kylmyyteen. Piti panostaa koko päivä mutta en jaksanut edes luennolle. Tänään jäi työtkin väliin taudin takia. Ehkä pyydän lisäaikaa yhteen esseeseen ja annan itselleni kaksi sairauslomapäivää.
Ajantaju himmenee kesäajan valon takia. Ei kello voi olla vielä kahdeksaa, ulkonahan paistaa aurinko! Perjantai-iltana, nyt, alkaa tehdä jo mieli ulos kahden vuorokauden sisätiloissa piileskelyn jälkeen. Kuumeinen olo tosin edelleen, en taida vielä uskaltaa. Ehkä huomenna kirjoitan kolme esseetä, reippailen ja siivoan, vaihdan lakanat ja tiskaan. Ehkä en tee taaskaan mitään. Ehkä kiroilen ja haukun itseäni kun annoin pääsiäisen mennä kavereiden, perheen, koirien ja Simsin parissa opiskelujen sijaan. Ehkä en, kaipa se tuli tarpeeseen. Ehkä nöyrryn ja palautan yhden raakileena, pyydän toiseen käsittelykerran siirtoa ja kolmannen, täysin turhan, kiskon jostakin motivaatiota vastaavan tasoisena.
Iltapäivän ajan paistoi aurinko, äiti soitteli vointia ihan itsestään, jaksoin siirtyä sängystä nojatuoliin, mieli oli jo parempi. Jos saisin tehdä paljon sellaisia vuoroja kuin keskiviikkona enkä aina tarvitsisikaan kahden päivän toipumisaikaa itkeskelyineen neljän tunnin työvuoron jälkeen. Jos vaikka tottuisin normaaleihinkin vuoroihin, alkaisin pärjätä, saisin kokoon kesän vuokrarahat ja voisin hetken aikaa olla stressaamatta piinaavan maallisia raha-asioita. Onneksi on kevätaurinko, joka lämmittää selkää keittiön ikkunasta ja saa hetkeksi unohtamaan laskelmat. Enää viisi viikkoa ja kouluhuolet vähäksi aikaa takana. Alkaisipa taas kirjoituttaa, tulisipa lisää päiviä joina parvekkeen ovea voi pitää auki ja kuunnella hullaantuneiden lintujen kevätkonserttia. Tottuisinpa töihin ja toipuisin. Saisipa kesälläkin opintotukea ja voittaisinpa liput joillekin festareille laulamaan Kultaa hiuksissa laskevassa kesäauringossa. Uskaltaisinpa ostaa menolipun Berliiniin ja sanoa luennoilla, mitä ajattelen. Olisipa Turkukin täynnä järviä ja maailmassa rauha ja ilmastonmuutos kumottu ja kaikilla yhtä hyvä mieli kuin minulla puoli tuntia sitten kuvatessani parvekkeen kanervaa vielä kahdeksalta valaisevassa auringossa.
Ajatuksenrepaleita kuumeisesta kevätilmasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti