Portin läpi virtaavaa ei-mitään

"Keskittykää hengittämiseen. Yk-si, kak-si, kol-me, nel-jä. Yrittäkää saada laskeminen ainoaksi asiaksi mielessä."

Yk-si. Kak-si. Nälkä. Muriseeko maha? Entä jos alkaa yskittää? Kol-me. Hissan esitelmä pitäisi saada valmiiksi. Nel-jä. Vii-si. Mitä jos avaisin silmät? Edessä istuva tyttö liikahtaa ja kiharat pomppivat selässä. Piti keskittyä laskemaan. Silmät kiinni. Kuu-si. Seit-se-män. Miten saan kolme tavua mahtumaan kahteen hengitykseen? Kahdek-san. Yh-deksän. Kymme-nen. Yksi-toist... Kympin jälkeen piti aloittaa alusta. Yk-si. Kak-si. Kol-me. Kellon viisari liikahtaa eteenpäin hiljaisuudessa massiiviseksi kasvavan raksahduksen saattelemana. Missä menin? Nel-jä? Vii-si. Kuu-si. Mitä sanon jos opettaja kysyy, mitä ajattelin? Se hissan esitelmä. Äänet. En osaa. Seitse-män. Taas vaikeaa tavutusta. Sanon, että pelkäsin, että alkaa yskittää. Tai että maha muriseen. Kah-deksan. Ei. Yhdek-sän. Pitäsikö ottaa vielä neljäs esimerkkivaltio? Kymme-nen. Hei, muistin, nyt alusta! Yk-si. Kak-si. Taas se viisari. Kol-me. Nel-jä. Kuinka pitkään jatketaan? Vii-si. Ihan kohta varmaan loppuu. Kuu-si. Seitse-män... Loppu.

Aikaa on liian vähän mutta aikaa ei ole. Onko se ihmiseen rakennettu asia, jota ei olisi ilman ihmistä? Onhan eläimilläkin aika. Muuttolinnut lentävät, vuorokausirytmi pysyy paikallaan. Onko se aikaa vai vaistoa? Onko muuttaminen ohjelmoitu lintuihin niin kuin aika ihmisiin? Onko nykyhetkeä olemassa - miten se voisi olla, eihän sitä voi määritellä. Se on tämä hetki tässä, mutta meni jo. Se on sekunti, mutta vielä paljon pienempi. Sekuntia pienempiä ajan yksiköitä on ääretön määrä. John Greenin Tähtiin Kirjoitettu virhe -kirjassa Hazel Grace Lancaster toteaa, että äärettömyyksiä on eri pituisia - numeroiden yksi ja kaksi välissä on ääretön määrä lukuja, mutta numeroiden yksi ja kolme välissä vielä suurempi ääretön määrä. Ja silti molemmat yhtä äärettömiä. Missä on nyt? Menneisyyden ja tulevaisuuden välissä kuin shintolainen torii-portti normaalin ja pyhän välillä. Portissa ei ole mitään, mutta sen läpi kulkee kaikki. Jos minä seison portin alla, liikunko vai liikkuuko aika minun lävitseni pysäyttämättömänä virtana, johon hukkumista on liian vaikea vältellä?

Entä jos aikaa ei ole? Miksi sitten tuntuu, etten ehdi tehdä kaikkea, että aika syöksyy ohitse ja jättää pelkän pelon? Jos aikaa ei ole, miksi kaikki juoksee sen mukana? Oliko aurinkokellojen ajan Suomessa eripituinen päivä kuin Italiassa? Tulipas pitkä yö, pohdittiin Ellan ja Idan kanssa. Ja entäpä aikana ennen aikaa, ilman mitään välinettä mitata sitä - paitsi tietysti aurinko, mutta sekin epätarkka. Oliko naisten aika selkeämpää kuin miesten, koska kuukautiskierto määritti rajat? Entäpä, jos se jäi vaikka aliravitsemuksen takia pois? Eikö tämä kuukausi lopu koskaan?

Yk-si. Kak-si. Kol-me. Missä on minun aikani? Luokkahuoneen kellotaulussa, rannekellon viisareiden luona, kännykän näytössä, tietokoneen näytön nurkassa, sisälläni lähettämässä väsymyssäteitä aina ihan väärään aikaan? Kun lukee kirjaa, aika pysähtyy ja katoaa ja menettää merkityksensä. Havahtuessa huomaa menettäneensä - tai pysäyttäneensä - tunteja. Kirjoittaessa kaikki sumenee samalla tavalla. Ei ole kylmää, väsymystä, ahdistusta, aikaa. Siis silloin, kun pääsee vauhtiin. Voinko pysäyttää sisäisen aikani, jos ulkoinen jatkaa kulkuaan? Onko kuolema ainoa todellinen nyt-hetki, ainoa pysähtyminen koko elämässä? Miten se voi olla pysähtyminen - ihmisiä kuolee koko ajan, mutta minä en pysähdy. Enkä usko, että muutkaan pysähtyvät, kun minä kuolen. Mitä tulee kuoleman jälkeen? Joku sanoi, ettei halua ikuista elämää, koska tylsistyisi liikaa. Antiikin Kreikassa oli kolme vaihtoehtoa. Tartaros, ikuinen kidutus niille, jotka olivat tehneet pahaa. Elysionin kentät, paratiisi, niille, jotka olivat tehneet hyvää. Ja Asfodeloksen kentät niille, joiden hyvät ja pahat teot neutralisoivat toisensa - ikuista, tyyntä odottelua. Onko se lopulta pahinta? Ei, sanoo ainakin väsyneenä kolmea asiaa samaan aikaan puurtava abiturientti. Ikuinen hiljaisuus kuulostaa melkein hyvältä. Ja karmivalta. Ajatuksista ei pääse eroon.

Anna-kirjoissakin pohdittiin kuolemanjälkeistä elämää. "Taivaassa on helpompi olla hyvä", sanoi päähenkilö, sukulaissieluni Anna Shirley. Se kuulostaa mukavalta. Lempeältä. Ystävälliseltä. Siltä, ettei kuolema olekaan pelkkä karmiva tyhjyys.

Mutta entä jos on? Huomaisinko sitä? Olisinko edes olemassa? Oman olemassaolon täydellinen loppu tuntuu kammottavalta. Liikaa ajatuksia. Eivät ne voi vain hävitä.

...vaikka onhan kynttilänliekkikin kirkas ja ikuinen - kunnes sammuu.

Ajatuksenrepaleita hajoinneina silpuksi.